Olen huomannut somen ihmeellisessä maailmassa, että ulkomailla soitetaan kelloa syöpähoitojen päätteeksi. Usein tämä on näyttävä ja iloinen tapahtuma, mutta olen jotenkin todella kiitollinen, ettei tämä tapa ole rantautunut Suomeen. Ensinnäkin- koska sitä kelloa kuuluisi soittaa? Kun syöpähoidot ovat ohi? Kun saa puhtaat kontrollit? Kun syöpä on pysynyt poissa tietyn aikaa?
Tässä nelisen vuotta syöpää sairastaneen vierellä eläneenä tiedän, ettei syöpä ole ohi, kun hoidot ovat. Itse sanoisin, että henkisesti raskaampia aikoja on ollut vasta niiden loputtua, kun odottelee ensimmäisiä tuloksia ja koko ajan miettii, tuleeko syöpä takaisin. Sen on saanut myös oppia, ettei yksi puhdas kontrolli vielä tarkoita sitä, etteikö syöpä voisi tulla takaisin. Valitettavasti. Kun mieheni ensi kertaa sairastui, uskoin tähän vakaasti. Se oli pakko uskoa, koska en siinä vaiheessa pystynyt käsittelemään enempää, mutta esimerkiksi leukemian suhteen ensimmäiset 2-3 vuotta ovat kriittisiä uusiutumisen suhteen.
Jos tämä kellokulttuuri olisi Suomessa, pelkäisin kelloa soittettaessa, että syöpä oikeasti naureskelee siellä mieheni luuytimessä, että siinäpä juhlitte – en oikeasti ole mennyt mihinkään. Uskoisin kellon soiton olevan kuin manaus siitä, että syöpä tulee takaisin. Omaan korvaani kuulostaa siltä, että tämän keksinyt ihminen ei itse syövän kanssa ole elänyt. Jokainen vastaavan kokenut tietää, että syövästä toipuminen on pitkä prosessi, jossa välillä mennään vastatuuleen pitkäänkin. Epävarmuus jatkuu vuosia eteenpäin, eikä ole olemassa mitään takuuaikaa syövättömyydelle.
Mietin myös niitä ihmisiä, joiden syöpä on heti toteamisvaiheessa parantumaton. Voisin kuvitella näiden kellonsoittojuhlien tuntuvan siltä, että omaa tilannetta hierotaan naamaan. Tuntuu absurdilta ajatukselta, että vaikkapa TYKS:n hematologian osastolla olisi käytävällä tällaiset juhlinnat meneillään, kun oven toisella puolella joku taistelee henkensä edestä. Ehkä tässä on juuri se syy, miksei Suomessa (tietääkseni) näitä kelloja ole. Olemme aivan liian pessimistiä tällaiseen.
Oletko kanssani samaa mieltä, vai kaipaatko Suomeen myös kellonsoittajia?
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 
Ymmärrän hyvin pointtisi, enkä kaipaa kellonsoittoja meille. En ole itse sairastanut syöpää, mutta valitettavasti joutunut / saanut seurata hyvin läheltä.
Ymmärrän toisaalta myös tuon kellon soiton, silloin kun kyse on hoitojen päättymisestä. Syöpähoidot ovat poikkeuksetta ankarat, joissain tapauksissa vielä enemmän kuin muissa, ja kyllä minusta niiden loppuminen onnistuneesti (ei komplikaatioita, hoidot voitu tehdä loppuun suunnitellusti) voi olla myös pieni juhlan paikka, silloinkin kun kyseessä on parantumaton syöpä, jonka etenemistä hoidoilla hidastetaan. Siitäkin huolimatta että emme tiedä tulevasta – koska kukapa tietää, oli sairautta tai ei? Suomalainen pessimismi on monessa kohtaa paikallaan, mutta täytyy myös muistaa kliseisesti elää hetkessä, ja iloita siitä mitä sillä hetkellä on. Tunnistan valitettavan hyvin tuon taustalla kalvavan epätietoisuuden ja pelon syövän uusiutumisesta, mutta koitan parhaani mukaan lykätä nuo ajatuksen syrjään, koska se on asia johon emme voi vaikuttaa. Sen sijaan koitan muistaa iloita siitä mitä meillä tänään on, oli se sitten vaikka se viimeinen sytostaatti tai ensimmäinen puhdas kontrolli. Olen perusluonteeltani optimisti, mutta en tietenkään välty minäkään noilta ajatuksilta ja peloilta, jotka aika ajoin vetävät minua ihan satanolla. Yritän kuitenkin 🙂
TykkääTykkää
Hei ja pahoittelut, että kommenttisi on jäänyt johonkin hukan teille! Kyllä itsekin todellakin kannustan siihen, että jokaista pientäkin askelta kannattaa juhlistaa. Olen itsekin ostanut mm. Alkon kalleimman shampanjan 😀 Ehkä vaan tuo kellon soittamisen seremoniallisuus ärsyttää peruspessimististä suomalaista. Toivotan sulle kovasti tsemppiä vierellä kulkuun!
TykkääTykkää