Syövän ennuste on asia, mikä luonnollisesti kiinnostaa ihmisiä. Aivan kuin selviytyneiden prosenttiluku tai keskimääräisyydet määrittäisivät jonkun yksilön elämän pituuden. Ne antavat suuntaa, mutteivat määritä ketään millään lailla. Kysehän on vain todennäköisyydestä. Todennäköisyydet eivät ota huomioon ihmisen yksilöllisyyttä. Ihminen kun on niin paljon muutakin kuin diagnoosinsa – jonkun lapsi, puoliso, sisarus. Syöpään sairastuminen on usein monen asian summa, ja niinhän on loppujen lopuksi se parantuminenkin. Jos edes yksi ihminen on taudista joskus parantunut, niin silloin yksilön mahdollisuus parantua on 50/50. Joko hän paranee tai sitten ei. Jokaisen ihmisen ennuste on 50 %.
Törmäsin somessa erääseen tekstiin, jossa syöpään menehtyneen lapsen äiti ärsyyntyi aikoinaan siitä, kun ihmiset kyselivät hänen lapsensa ennustetta. Lopulta hän alkoi kysyä näiltä ihmisiltä, mikä on oma ennusteesi. Kuinka nerokasta – jää käyttöön! Tuo teksti laittoi taas aika paljon ajattelemaan.
Kuinka paljon olen murehtinut sitä, etteivät ennusteet ole meidän puolella. Olen antanut sen niin paljon määritellä sitä, kuinka luottavaisesti uskallan suhtautua tulevaisuuteen. Koska eihän meille kenellekään eläkepäiviä ole luvattu. Ei edes huomista päivää. Elämä on niin sattumanvaraista, että kenelle tahansa voi sattua onnettumuus, sairastuminen tai ihan vaan joku sekopää tiellensä. Usein tuntuu, että ihmisten selviytymistarinoihin liittyy aina ripaus onnea. Lääketieteessäkin todistetaan ihmeitä, ja toisaalta ruutinitoimenpide saattaa koitua jonkun kohtaloksi. Elämä on niin ihmeellinen, arvaamaton ja sattumanvarainen. Ei siinä paljon ennusteet paina. Ei sairastumisen, eikä parantumisen suhteen.
Meillä oli töissä talousworkshop, jossa kannustettiin säästämään eläkepäiviä varten. Varmasti se on ihan viisasta – en sillä sano. Jotenkin vaan omien kokemusten pohjalta eläkepäivien miettiminen tuntuu aika kaukaiselta. Tottakai vakavan sairauden edessä tulevaisuuden suunnittelu muuttuu vaikeammaksi. Se on luonnollista, vaikka kuinka heittäisi ennusteet roskakoriin. Tulin siihen tulokseen, että isojen summien säästäminen pankkitilille vanhuutta varten on jopa hieman ylimielistä elämän arvaamattomuutta kohtaan. Kannattaako varautua sellaiseen, jota meille kenellekään ei voida luvata, vai kannattaisiko elää vain päivä kerrallaan ja nauttia nyt hieman enemmän?
Kuitenkin sanonta ”Elä kuin jokainen päivä olisi viimeisesi” on mielestäni hieman liikaa vaadittu. En todellakaan elä niin – enimmäkseen kun tykkään maata sohvalla katsomassa Netflixiä. Mutta jokaisen on silti hyvä muistaa, että joskus joku paljon itseään isompi asia voi tulla ja romuttaa kaikki suunnitelmasi. Ei meidänkään suunnitelmiin leukemia sopinut. Ei kukaan diagnoosia edeltävänä aikana usko, että minulle voisi näin käydä.
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 