Syöpä ja mielenterveysongelmat tulevat samalla oven avauksella

Syöpä on pysäyttävä ja koko elämän mullistava sairaus. Sanomattakin selvää, että syöpä ja siihen käytettävät hoidot romuttavat monesti myös mielenterveyden. On pelottavaa joutua kohtaamaan elämän rajallisuus – varsinkin jos kyse on lapsesta tai nuoresta, jotka yleensä eivät joudu asian eteen tässä vaiheessa elämää. Hoitojen sivuvaikutukset ovat usein rajut, ja eristäytyminen niin flunssien kuin henkisen voinnin vuoksi on tavallista. Lääkärit keskittyvät vain fyysiseen vointiin, ja henkisen hyvinvoinnin hoito tuntuu olevan tasolla ”tässä tällainen esite ja resepti ahdistuslääkkeeseen”.

Minulle puolisoni sairastuminen on ollut elämäni kovin kriisi – minun toteen käynyt painajaiseni. En usko, että tulen vastaavaa tuskaa kokemaan. En ole aiemmin elämässäni joutunut kamppailemaan mielenterveyteni kanssa niin kuin olen nyt viimeisen kolmen vuoden aikana kamppaillut. Aluksi lopetin syömisen – jossain vaiheessa aloitin sen tunteita tukahduttaakseni. Olen jo yli vuoden ollut unta tukevalla lääkityksellä, kun syövän uusiminen vei yöuneni. Olen tuntenut toivottumuutta, pelkoa ja ahditusta. On ollut monia hetkiä, kun mikään ei ole tuntunut miltään. Olen eristäytynyt muista ihmisistä ja jättänyt moneen viestiin vastaamatta. Ulkopuolisuuden tunteesta on tullut melko pysyvä kumppani, vaikka kaiken keskellä yritänkin elää mahdollisimman normaalisti

Ensimmäiset päivät diagnoosin ja uusimisen jälkeen olivat aivan uskomattoman kamalia. Tuntui, etten selviä edes yhtä sekuntia eteenpäin – happi vain yksinkertaisesti loppuu. Toivoin, että nukahtaisin ja heräisin vain todetakseni, että kaikki oli vain pahaa unta. Vaikeimpina hetkinä toivoin, etten heräisi.

En osaa vastata, miksi kuitenkin olen henkisesti pärjännyt suht hyvin tilanteeseen nähden. Olen akuuteimpina vaiheina ollut max. viikon poissa töistä esimerkiksi. Minulla on ollut omat tapani harhauttaa ahdistusta, mutta en väitä näiden vievän sitä pois. Mutta tässä kuitenkin muutama juttu listattuna:

• Rutiinit ja niiden kautta ajatusten harhauttaminen. Minulle töissä käynti on ollut tästäkin syystä tärkeää.
• Mikä tahansa, mikä vie ajatukset pois ahdistavasta asiasta: eläimet, liikunta, Netflix, murhapodcastit, harrastukset, musiikki.
• Perusta blogi, jonne märehdit kaiken 😀
• Ei-niin-fiksu-neuvot (mutta toimii hetkellisesti): jäätävien kännien vetäminen, tanssiminen baarissa, shoppailu ja matkustaminen jonnekin muualle.
• Nukkuminen kuntoon – vaikka sitten lääkityksellä.
• Ammattiapu ja läheisten tuki
• Vertaistuki

Onko ammattiapu avain kaikkeen?

Uskon, että omaan suhteelliseen hyvään tilanteeseeni osallisena ovat kaikki edellä mainitut. Olen huomannut, että monet ihmiset uskovat ammattiavun puoleen kääntymisen olevan avain kaikkeen. Välillä on tuntunut, että ihmiset eivät tarjoa itse apuaan, vaan koittavat ulkoistaa kaiken ammattiavulle. Olen itse psykologin tytär (terveiset äidille!), joten suhtaudun kyllä avun hakemiseen suopeasti ja suosittelenkin sitä kaikille. Mutta sopivan ammattilaisen löytäminen ei ole niin helppoa, eikä tulokset omassa mielenterveydessä tapahdu yhden kerran jälkeen. Olen meidän taipaleen aikana kääntynyt kahdesti psykiatrisen sairaanhoitajan puoleen, eivätkä ne kummatkaan olleet sellaisia kokemuksia, joista olisin hyötynyt mitenkään. Enemmän olen arvostanut konkreettisia tekoja ystäviltä, kuten yhteistä lounasta tai lumityöapua.

Ensimmäisellä osastojaksolla meidän kanssa kävi juttelemassa psykiatrinen sairaanhoitaja, mikä oli aivan yhtä tyhjän kanssa. Hän kysyi suunnilleen, että miltä nyt tuntuu, mikä on ennuste ja mistä olemme kotoisin. Ei meistä varmaan paljon olisi saanut irti kukaan, mutta kyllä paljon hyödyllisemmäksi koin ne hetket, kun vuosia leukemiaa hoitaneet hoitajat ehtivät jäädä juttelemaan. Aika pian mieheni diagnoosin jälkeen kävin toisella psykiatrisella sairaanhoitajalla, mutta nopeasti totesin, ettei tämäkään hoitaja ollut minulle sopiva. Tuntui, että hän oli lähinnä kauhistunut tästä, mitä kaikkea meille on käynyt. Kerroin hänelle samoja juttuja, joita kerron kavereille ja perheelle, eikä siltä tasolta vain päästy eteenpäin. Tuntui, että yritin väkisin keksiä jotain kerrottavaa, ettei olisi tullut kiusallisia hetkiä. Olisinkin kaivannut jotain sellaista hoitajaa tai ammattilaista, joka tietäisi syövästä enemmän ja olisi ehkä hoitanut muitakin vastaavassa tilanteessa olevia.

Jos siis lähipiirissäsi on joku, joka on joutunut syövän kanssa tekemisiin, yritä itse etsiä sopivaa kontaktia läheisellesi sen sijaan, että vain kehotat hakemaan apua ”matalalla kynnyksellä”. Oikeanlaisen avun löytäminen ei omasta kokemuksestani ole helppoa, ja siinä tunneshokissa on toisinaan vaikea toimia (varsinkin kun ottaa huomioon, minkälainen resurssipula tälläkin saralla on!). Ainakin Syöpäsäätiöllä on käsittääkseni asiaan vihkiytyneitä ammattilaisia – mieheni on löytänyt tätä kautta sopivan psykoterapeutin itselleen.

Tämä aihe on muhinut kauan mielessäni, ja ajattelin maailman mielenterveyspäivän kunniaksi tuoda esiin myös tätä näkökulmaa. Mitä mieltä te olette – onko sopivan ammattilaisen löytäminen ollut helppoa?