Tämä blogi on kirjoitettu heinäkuussa – ajankohtaisesta tilanteestamme olen kirjoittanut edellisessä blogissa. En halunnut tätä aikoinaan julkistaa, koska päätimme, ettemme vielä varsin epävarmassa tilanteessa halunneet huolestuttaa lähipiiriä. Kirjoitus on siis tehty omaa oloani helpottaakseni ja jätetty luonnoksiin. Halusin kuitenkin tämän julkistaa, koska vaikkei teksti ole enää ajankohtainen, ovat tuntemukset edelleen hyvin samanlaiset.
Vielä viime viikolla olin käsityksessä, että saan elää elämäni kesän. Vailla huolia, vailla leukemiaa. Mieheni vointi on ollut hyvä. Kaikki kontrollit ovat tulleet puhtaana takaisin. Suunnitelma paluusta työelämään on tehty. Viimeinen Turun reissu oli sovittu loppukesään. Kaikki oli hyvin, ja luonnollisesti silloin juuri on hyvä hetki vetää matto jalkojen alta. Luonnollisesti aina juuri silloin.
Eilen tulin töistä kotiin hyväntuulisena ja onnellisena. Olin niin kiitollinen kaikesta, mitä olen tänä kesänä saanut kokea ja toisaalta innoissani pian koittavasta kesälomasta ja Provinssista. Tämä onnellisuuskuplani puhkaistiin, kun kuulin mieheni suusta sanat ”lääkäri soitti”. Ne sanat eivät ikinä ole enteilleet mitään hyvin. Jaloista lähti välittömästi tunto ja henkeni salpautui.
Luuydinnäytteestä on taas löytynyt jotain hämärää. Herkkyystasolla 0,001% on jotain, joka saattaa olla virhe tai saattaa olla tautiin viittaavaa. Ilmeisesti tällaiset virheet ovat aika yleisiä näin tarkoissa tuloksissa, eikä mieheni testeissä läheskään aina ole päästy näin tarkkoihin lukemiin. Noin 60 % tapauksista on virheitä ja 40 % ei. Lääkäri oli todennut, ettei olisi halunnut tästä soittaa ja pilata kesää, koska kyseessä voi todella olla virhe, mutta kuitenkin seuraavaa luuydinnäytettä aikaistettiin kuukaudella, joten luonnollisesti asian laita oli pakko tuoda meille ilmi. Hän myös sanoi, ettei kannata käyttää koko kesää murehtimiseen, mutta totesimme molemmat tämän olevan täysin mahdotonta. Yritämme elää kesän normaalisti, mutta tiedämme pelon olevan koko ajan takaraivossa.
Aika saatananmoinen deja vu kesään 2022. Tilanne on lähes täsmälleen sama. Muistelin juuri sitä kesää ja mietin, että onneksi nyt saamme olla huolettomammin. Ja vitut saatte, totesi jokin korkeampi voima. Tiedän tasan tarkkaan, mitä on luvassa. Muistan edelleen elävästi sen, kuinka jokaista onnen hetkeä varjosti pelko. Tiedän, että tämä kesä tulee olemaan taas samaa.
Olen vihainen, katkera, surullinen ja peloissani. Olen vihainen siitä, että kaikki on kohdallamme aina niin saatanan vaikeaa. Olen katkera siitä, että mieheni ei vain anneta elää niin kuin kaikkien muiden. Olen surullinen, että kesälomani on pilalla ja mieheni joutuu kantamaan tällaista lastia harteillaan. Olen peloissani, että menetän mieheni. Tekisin mitä vain, että voisimme vain herätä ja todeta kaiken olleen pahaa unta. Antaisin oman elämäni, että mieheni saisi elää.
Mieheni kohdalla prosenttiluvut eivät todellakaan ole olleet meidän puolellamme. Yleensä kaikki on mennyt juuri niin, kuin suurimmalla osalla ei mene. En siis odota, että tälläkään kertaa mieheni olisi enemmistössä. Vaihtoehdot alkavat olla vähissä siinä tapauksessa, ja luultavasti tautia voitaisiin enää hidastaa. Elämäni suurin pelko on neljän vuoden ajan ollut se, että meille kerrottaisiin, ettei enää mitään ole tehtävissä, ja meidän pitäisi elää lähestyvän kuoleman kanssa. Miten hitossa sellaisen asian kanssa voisi elää?
Olen 33 vuotta. Ainut toiveeni tulevaisuudesta on ollut se, että saisin vain pitää asiat suunnilleen tällaisina kuin ne ovat. Mutta nyt näyttää siltä, että minusta tulee leski. Se on niin sairasta, epäreilua ja pelottavaa, että on edes vaikea kirjoittaa sitä tähän. Ei minun tai mieheni todellakaan kuuluisi edes ajatella tällaista.
Huomaan mielessäni toistelevan koko ajan sanaa miksi. Miksi mieheni? Miksi meidän elämä? Miksi meidän täytyy käydä näin vaikeita asioita läpi? Miksi meidän kohdalla kaikki menee aina päin vittua? Miksi meidän pitää taas kärsiä? Miksi juuri meidän elämämme piti mennä näin? Miksi aina juuri silloin, kun kaikki on hyvin?
Mietin, miten pärjäisin omakotitalossa yksin. Tuntuu, etten mitenkään, mutta en lemmikeidemme kanssa voi muuttaa kerrostaloon. Yksinäisyys pelottaa. Tiedän, että aluksi ihmiset ovat apuna, mutta jossain vaiheessa kaikki jatkavat elämäänsä ja minä jään yksin jumittamaan suruuni ja kotiimme. Kaikkien muistojen keskelle.
En vain pysty tähän. En vain kerta kaikkiaan pysty. Jos jokaiselle annettaisiin niin vain sen verran, kuin pystyy kantamaan, minun kantokykyni on kyllä arvioitu pahasti yläkanttiin. Hajoan kappaleeksi pelkästään näiden asioiden ajattelemisesta.
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 