Täällä ollaan vielä yhdessä. Sitä, kuinka paljon aikaa on jäljellä, ei kukaan osaa ennustaa. Mutta kuitenkin palliatiivisella mieheni on ollut jo 3,5 kuukautta, joten luultavasti vähemmän on edessä. Tiettyjä merkkejä siitä on jo ilmassa.
Viimeiset kuukaudet ovat olleet sekavia. Pitkään elo oli melko normaaliakin, mutta vähitellen oireet ovat lisääntyneet, askel käynyt raskaammaksi ja koko ihminen väsyneemmäksi. On riittänyt paljon sekoilua kanyylin kanssa, kipulääkityksen säätämistä ja raskaita ajatuksia. Jotkut päivät ovat menneet sängyn pohjalla, mutta silti olemme pystyneet tekemään pieniä kesälomareissuja välissä. Ehkä joskus pystyn kirjoittamaan, mitä kaikkea täällä on tapahtunut, mutta juuri nyt se ei tunnu tarpeelliselta.
Palasin lomilta töihinkin jo, vaikken uskonut niin tekeväni. Mieheni on harvinaisen sinnikäs ja jaksaa olla suhteellisen hyvällä asenteella – luultavasti vain minun vuokseni. Ensimmäisen viikon töissä olen kuitenkin käyttänyt siihen, että valmistelen asioita pitkää poissaoloa varten.
Näkymä tulevaan on tällä hetkellä suunnilleen muutaman tunnin mittainen. Voimaa ei ole paljon muuhun kuin arjen pyörittämiseen. En jaksa puhua koko asiasta tai päivitellä kaikille jokaista käännettä. Koitan vain pitää itseni kasassa. Tilanteemme ei ole kaikkien tiedossa, ja hyvä niin. Sanat meinaavat loppua kaikkien läheisimpienkin kanssa.
Näen, että teitä käy täällä paljon katsomassa, mitä meille kuuluu. Kiitos kun elätte tilannetta kanssamme. ❤️ Vastailin taas kommentteihin, ja kiitän vielä yhteisesti niistä jokaisesta. ❤️
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 