”Leukemiasta ollaan niskan päällä”

Minun oli pakko nostaa otsikkoon tämä lause, jonka kuulimme lääkärin suusta edellisessä kontrollissa. Kuinka hyvältä tuntuikaan kuulla kerrankin jotain toiveikasta lääkärin suusta, kun 1,5 vuoteen sieltä ei noin muuten ole tullut montaakaan toivoa antavaa toteamusta? Ja no sanottakoon, että kyllä sieltä se ”mutta” tuli. Se tuntuu tulevan aina.

Kaiken kaikkiaan asiat ovat olleet viime aikoina hyvällä mallilla. Mieheni on voinut todella hyvin. Lääkäri totesi verikokeistakin, ettei niistä voisi mitenkään päätellä, että ollemme hematologian osastolla. Myös luuydinnäytteissä ollaan päästy todella pienille herkkyysasteille, eikä siellä ole mitään tautiin viittavaa. Hän puheli jo jotain, että kontrolliväliä saadaan pian harventaa ja että luuydinnäytteitä otetaan yleensä noin kaksi vuotta siirron jälkeen. En vaan voi uskoa, että olemme jo tässä vaiheessa! Puheisiin nousee yhä useammin loppusuora.

Silti minäkin nostan sen ”mutan” tähän. Seuraava luuydinnäyte on jo taas nurkan takana, ja se alkaa vähitellen jännittää. Ehkä hitusen vähemmän kuin edellisillä kerroilla, mutta silti. En myöskään ole unohtanut, että viimeksikin pääsimme aivan kalkkiviivoille, kunnes tauti nosti taas päätään. Ei tähän vain totu. Ei, kun kertaalleen se matto vedettiin niin pahasti jalkojen alta.

Olen silti nauttinut tästä ajasta, kun kaikki edellisten testien perusteella on hyvin. Välillä hieman säikähdän, kun päästän mieleni liian pitkälle, mutta silti yhä useammin ja pidempään annan itseni haaveilla siitä, että tämä olis todellakin tässä. En pysty täysin siihen luottamaan varmaan ikinä, mutta sekin on jo paljon, että edes osan ajasta pystyn kuvittelemaan niin.

Huomisesta emme tiedä. Se voi tuoda aivan mitä tahansa. MUTTA. Tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä.