Kaikki muut menevät eteenpäin sillä aikaa, kun itse on tässä jatkuvassa välitilassa. Tuntuu niin epäreilulta katsella vierestä muiden onnea, kun itse koittaa vain selvitä. Vaikka onnellisuudentunnetta saa onneksi edelleen tuntea, sitä varjostaa kokoajan pelko. Se on aina taustalla, vaikka olisi kuinka onnellinen.
Me vain odottelemme. En itsekään tiedä mitä, mutta jotain maagista hetkeä, jolloin kaikki olisi yksinkertaisesti hyvin. Tässä odottelun keskellä kuitenkin tiedostaa sen, ettei sellaista hetkeä taida enää tulla. Pelko on ikuinen matkakumppani, eikä menetettyä turvallisuudentunnetta saa enää takaisin. Sitä tunnetta, että kaikki kamalat asiat tapahtuvat vain joillekin muille.
Kontrollit nostavat aina pelon pintaan. Aina. Siihen tulosten odotteluun ei vain totu. Aina se pelottaa yhtä paljon, että toinen, epätoivoisempi kierros alkaisikin. Ei siitä vaan voisi selvitä.
Katselemme vierestä, kun muut saavat lapsia. He menevät elämässä eteenpäin, ja heidän elämäänsä rytmittävät lasten syntymät, syntymäpäivät, koulun aloitus, rippijuhlat, valmistujaiset, kihlajaiset, häät ja ehkä lapsenlapset. Meidän elämä on vain tässä. Se ei suuresti tule muuttumaan, vaan on vain me kaksi.
Se on niin ristiriitaista. Syövän keskellä ainut toiveeni oli, että saisin pitää toisen vierelläni koko loppuelämäni. Kunhan olisi vain me kaksi, olisin ikuisesti kiitollinen. Kun akuutein vaihe on ohi, tulee suru siitä, että mitä kaikkea me olemme sairauden vuoksi menettäneet. Voiko edes puhua menettämisestä, jos sitä ei koskaan ole ollut? Kun suren ajatusta, etten todennäköisesti tule ikinä äidiksi, soimaa omatuntoni, että pitäisi olla nyt vaan kiitollinen. Mieheni on kuitenkin terve ja koko ajan parantumaan päin. Yritän kiittää joka päivä, että kaikki on hyvin. Tässä kohtaa pitäisi ehkä olla armollisempi itselleen, mutta se on vaikeaa. Eihän kukaan ihminen pysty olemaan kiitollinen 24/7?
Minä ymmärrän ja muistan sen, että asiat voisivat olla niin paljon huonomminkin. Mutta silti menetetty elämä surettaa. Sen yrittää työntää taka-alalle, mutta muiden onnelliset uutiset nostavat sen katkeruuden pintaan. Enkä minä toivo, ettei kukaan enää saisi lapsia tai voisi olla onnellinen. Minä jaksan iloita ystävieni vauvauutisista ja uudesta ihanasta parisuhteesta, mutta samalla tunnen itseni niin ulkopuoliseksi. Välillä tuntuu, että katselisin jonkun tumman ikkunan takaa muiden elämää. Sitä elämää, johon pelko ei kuulu. Kuuntelen sen ikkunan takaa muiden suunnittelua ja unelmointia.. Kaipaan sitä tunnetta, kun pystyin unelmoimaan ja suunnittelemaan elämääni eteenpäin. Se oikeus on viety meiltä. Tulevaisuutta värittää pelko, joten minkään suunnittelu tuntuu turhalta. Kun on kerran joutunet kokemaan sen, että joku muu ottaa ohjakset elämästäsi, on vaikea riuhtoa niitä ohjaksia takaisin. Edelleen sitä on vaan kyydissä ja toivoo, että joskus saisi olla kuljettajan paikalla. Suunnittelu pelottaa, kun tietää, että kaikki voidaan viedä sekunnissa pois.
Tätäkin tekstiä kirjoittaessa huomasin oloni helpottavan. Tänä aamuna ahdisti, enkä saanut yhtään kiinni, että mikä. Iloisia uutisia oli tulvinut edellisenä päivänä, enkä siinä hetkessä ollut mitenkään katkera tai kateellinen. Minua ärsytti oma itseni, että miksi tänään olen tuntenut oloni niin surkeaksi – eihän muiden onni ole minulta pois! Kirjoittaessani huomasin, ettei kyseessä ollut kateellisuus, vaan se ulkopuolisuuden tunne. En vaan elä enää samassa todellisuudessa kuin ystäväni. Se on surullista, mutta toisaalta nyt tiedostan sen, mistä tunteesta on kyse. Ehkä jonain päivänä huomaan sen tumman lasin itseni ja muun maailman välillä rikkoutuneen. Vielä se päivä ei ole.
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 