Toivoa syöpähoitojen keskelle: Alkon kallein shampanja

Alkushokin jälkeen tulin siihen tulokseen, että pelossa ja ahdistuksessa möyriminen ei auta. Se, että olemme jatkuvasti ahdistuneita, ei paranna miestäni. Tiedän, ettei pelkällä positiivisella ajattelulla paranneta syöpää, mutta sitä kaikkea hyökytystä on helpompi kestää, kun ajattelee, että tämä on väliaikainen koettelemus elämässä. Jokaisena hetkenä ei todellakaan pysty pysymään positiivisena, ja se on ihan ok. Mutta pääasiassa pyrimme ajattelemaan niin, että hoidot tehoavat ja mieheni paranee pysyvästi.

Tulevaisuuden miettiminen liian pitkälle ei vaan onnistunut. Oli pakko elää hetki ja hoito kerrallaan. Hoitojen alussa päätin, etten tässä vaiheessa liikaa rupea murehtimaan esim. kantasolusiirtoa tai uusiutumisriskiä. Niissä alkuhoidoissa oli ihan tarpeeksi ajateltavaa ja työstettävää.

Ainut asia, mikä alussa piti pääni kasassa, oli se, että tämä on väliaikaista. Mitään lupausta meille ei tietenkään voitu antaa, mutta pakko oli vaan ajatella niin. Jo ensimmäisinä päivinä kehitin meille konkreettisen maalin, jota kuvitella vaikeuksien keskelle. Sen maalin asetin vuoden päähän diagnoosista, jolloin kuvittelin meidän elävän ihan tavallista elämää. Lupasin, että silloin ostamme Alkon kalleimman shampanjan ja juhlimme sitä, että kaikki on hyvin. Naiivi ajatus, joka ei ehkä ihan paikkansa pitänyt, mutta auttoi siinä hetkessä.

Viikko sitten avasimme sen shampanjan. Olin katsonut, että netissä Alkon kallein shampanja oli 3000 €, mutta onneksi meidän kaupunkilaisten shampanjamaku ei ole sieltä hienostuneimmasta päästä – selvisimme 60 €:lla 😀

Istuimme kesällä ostamassamme paljussa, joimme shampanjaa ja mietimme, että näinkö rikkaat elää. Shampanja oli yllättävän hyvää, sillä emme kumpikaan pidä suuremmin esim. kuohuviinistä. Se maistui ehkä hieman Pommacille, joten oli helppoa juotavaa. Rikkaat eivät välttämättä kuvailisi shampanjoita ihan näin.

Ehkä elämä ei ole niin tavallista, kuin vuosi sitten kuvittelin, mutta kuitenkin yllättävän hyvää. Pelko ei ole ihan niin lamauttavaa, mitä se oli vielä vuosi sitten, mutta toki jonkinlainen elämänkumppani siitä taisi tulla. Mieheni on edelleen sairaslomalla, mutta voi todella paljon paremmin, kuin kauhutarinoiden perusteella ajattelin. Käänteishyljintä on päästänyt vähällä, eikä sairaalassa ole tarvinnut viettää aikaa kontrolleja lukuun ottamatta. Välillä on huonoja päiviä, jolloin väsyttää, maha on kipeä tai jalkoja särkee. Toipuminen ottaa aikansa, mutta pääasiassa mieheni jaksaa tehdä melko tavallisesti asioita. On hän tässä välissä ehtinyt mm. remontoimaan kotiamme ja korjailemaan kulkupelejään 😀 Hän lenkkeilee päivittäin ja viikonloppuisin ottaa olutta kavereidensa kanssa, jos siltä tuntuu. Ulkopuolinen ihminen ei varmasti arvaa, minkälaisen ryöpytyksen hänen kehonsa on vuoden aikana käynyt läpi.