Nollasoluvaihe – ei se tauti, vaan ne hoidot

Ensimmäinen sytostaattijakso kesti muistaakseni viikon, jolloin mieheni oli aika lailla ympäri vuorokauden letkun päässä. Kunto oli fyysisesti yllättävänkin hyvä, mutta henkisesti oltiin tietysti todella poikki. Järkytys oli todella vahvasti läsnä edelleen.

Meille kerrottiin, että sytostaattien tavoitteena on saada blastisolut (=epäkypsät valkosolut eli syöpäsolut) nollille, jolloin myös leukosyytit (= terveet valkosolut) menevät nolliin. Leukosyyttien tehtävänä on erilaisten tulehdusten torjunta, eli ne ovat hyvin merkittävä osa ihmisen puolustusjärjestelmää. Kun leukosyytit ovat matalalla, on kroppa käytännössä erilaisten virusten ja tulehdusten temmellyskenttä. Tätä vaihetta kutsutaan nollasoluvaiheeksi, ja se seurasi jokaista sytostaattijaksoa. Tällöin potilaat ovat eristyksissä, ettei taudit pääse riehumaan kropassa. Ainut ongelma on se, että nollasoluvaiheessa myös omat bakteerit saattavat esimerkiksi suolistossa aiheuttaa ongelmia. Normaalisti kropan oma puolustusjärjestelmä hoitaa nämä pois, mutta kun sitä ei ole, voi terveelle ihmiselle vaarattomat bakteerit todella laittaa ranttaliksi.

Nollasoluvaiheesta varoiteltiin etukäteen, että silloin saattaa tulla esimerkiksi keuhkokuumetta, mahakipuja tai tulehduksia. Blastisolujen mukana meni myös terveitä verisoluja, jolloin yksi osa tätä nollasoluvaihetta on luovutettujen punasolujen ja trombosyyttien tiputus. Mielessäni mietin, että toivottavasti selvittäisiin mahakivulla, sillä keuhkokuume kuulostaa aina supervaaralliselta. Tästä viikko ja kirosin ”toiveeni” alimpaan helvettiin – minulla ei ollut siihen mennessä elämääni ollut kokemusta, mitä oikea mahakipu on tai kuinka vaaralliseksi sekin voi mennä.

Olin mieheni luona viikonlopun. Katselimme televisiota ja tilasimme pitsaa. Taisin todeta, että hetkeksi unohdin, missä olimme, kun söimme pitsaa ja katsoimme Putousta. Mieheni ei ollut unohtanut, ja itsellänikin se taisi olla minuutin kestävä onnenhetki.

Sunnuntaina alkoi kova mahan kouristelu ja kuume nousi korkeaksi. En ole koskaan tuntenut niin kovaa henkistä kipua, kuin sen katselu vierestä. Hän sai kovia kipulääkkeitä, ja heti aloitettiin bakteeriviljelyt. Sydän särkyneenä jouduin jälleen suuntaamaan kotiin sunnuntai-iltana, mutta mielessäni ajattelin, että tämähän kuului asiaan.

Olo huononi päivä päivältä, eikä mieheni esimerkiksi jaksanut pitää puhelinta kädessä, että jaksaisi jutella puhelimessa. Tulehdusarvot huitelivat yli kolmensadan (normaali arvo on alle 10.) En ollut pariin päivään kuullut miehestäni käytännössä mitään muutamaa viestiä lukuun ottamatta. Hänelle oli annettu laaja-alaisia antibiootteja, joiden olisi käytännössä pitänyt auttaa mihin tahansa. Syyllistä heikkoon oloon ei meinannut kuitenkaan löytyä laajoista bakteeriviljelyistä huolimatta, eikä mikään antibiootti antanut vastetta.

Keskiviikkona yritin parhaani mukaan tehdä töitä, mutta sydäntä puristi. Minulla oli tunne, ettei tämä ollut enää normaalia. Epätietoisuus vaivasi, sillä mieheni lyhyet vastaukset viesteihini eivät antaneet paljoa vastauksia (minkä tietysti ymmärrän). En pystynyt enää keskittymään työhöni, joten päätin soittaa osastolle ja kysyä suoraan, että tällaistako tämän todella kuuluu olla. Ja eihän sen kuulunut. Hoitaja vastasi heti suoraan, ettei tämä ole normaalia.

Hoitaja ei osannut antaa tarkempia vastauksia, joten ahdistus kalvoi mieltäni. Pian mieheni hoitava lääkäri soitti, ja tiesin heti, ettei tämä tiedä hyvää. Lääkäri kertoikin, että minun tulisi tulla välittömästi osastolle mieheni tueksi. Se oli taas top5 elämäni kamalampia hetkiä, sillä mieleeni tuli heti, että olisin menossa sanomaan hyvästejä. Olin aivan shokissa, ja taisin sopertaa, etten töiden vuoksi voi tulla, kun minun täytyisi aina torstaisin olla toimistolla hoitamassa verkkokauppaa. Huvittavaa, mitä ihmiset ajattelevat shokkitilassa.

Luulin, että hoidot pitäisi lopettaa kokonaan, koska niiden toksisuus oli liiallista. Lääkäri kuitenkin selvensi, että tilanne on todella vakava, mutta nyt pitäisi vaan saada pöpö kiinni, jotta voidaan miettiä jatkoa. Hän myös kertoi, että miehelläni epäillään suolen puhkeamista, joten vatsaan on pakko kurkata. Yksi skenaario oli, että suolesta leikataan puhjennut osa pois, ja tilalle tulee avanne. Hän kertoi, että leikkaus oli siinä tilanteessa suuri riski, sillä mm. verta hyydyttävät solut olivat matalalla. Tämä tarkoitti sitä, että sisäisen verenvuodon riski oli korkea. Kuitenkaan enää ei voitu odottaa, että pöpö saataisiin kiinni, sillä mahdollinen suolen puhkeaminen olisi vaatinut nopeita toimenpiteitä.

Kysyin lääkäriltä, että onko tässä mitään toivoa. Hän sanoi, että aina on toivoa, mutta nyt olisi tärkeintä, että tulisin mieheni tueksi. Kädet täristen aloin hoitamaan työasioitani niin, että voisin olla loppuviikon poissa. Soitin äidille ja pakkasin tavaroitani. Sekin olisi ehkä oman blogipostauksen paikka, kuinka epäloogisia asioita ihminen pakkaa, kun on shokkitilassa. Mikään vaate ei sopinut toisensa kanssa yhteen, kaivoin jostain ilmeisesti likaisia vaatteita ja osa oli ihan koirankarvoissa.

Lääkäri ja äitini molemmat epäilivät, etten voisi ajaa siinä mielentilassa, mutta niin vain starttasin Volvoni kohti Tamperetta. Ainut päähäni mahtuva ajatukseni, että nyt on päästävä mieheni luo. Ihan niin kuin silloin kaksi viikkoa aiemmin epäilyksen saatuamme. Matkalla soitti lempihoitajamme. Otin auton tien sivuun ja kysyin, voinko kysyä suoraan yhtä asiaan. Tiesin, että hän on se ihminen, joka vastaa suoraan. Kysyin, että olenko tulossa hyvästelemään miestäni.

Hän vastasi, että sillä asenteella me emme täällä ole. Kuitenkin hän sanoi, että varmasti tiesin itsekin, että tilanne on vakava. Tiesinhän minä, vähän liiankin hyvin. Hoitaja sanoi valmistelevansa miestäni parhaillaan leikkausta varten. Hän antoi mm. trombosyyttejä, jotta verellä olisi edes joku mahdollisuus hyydyttää. Aikaa annettiin noin kaksi tuntia, ja siinä ajassa ehdin ajaa Kurikasta Tampereelle.

En muista siitä matkasta paljon mitään. En pystynyt kuuntelemaan ainakaan radiota, koska kaikki juontajat olivat liian iloisia. Heikko muistikuva minulla on, että mietin hautajaisasioita ja että mitä sanoisin miehelleni ennen, kuin häntä lähdettäisiin viemään leikkaukseen.

Jätin auton varmaan sairaalan kalleimmalle paikalle, mutta siinä vaiheessa raha tuntui aika toissijaiselta asialta. Kun pääsin osastolle, mieheäni oltiin juuri lähdössä viemään. En siinä tilanteessa ehtinyt muuta, kuin sanoa rakastavani. Muistutin häntä, ettei tätä leikkausta lähdettäisi tekemään, ellei jotain toivoa olisi. Sanoin, että olen täällä odottamassa, kun hän herää. Yritin epätoivoisesti saada miehelleni toiveikkaan olon, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Ei meillä kummallakaan tainnut olla kovin toiveikas olo.

Mieheni edessä yritin pitää itseni kasassa, mutta yksin jäätyäni tuli romahdus. Pelotti, näkisinkö miestäni enää elossa. Oliko tuo, kiireinen hetki, todella viimeinen hetkemme? Siinä ei ollut mitään romanttista.

Olen kiitollinen, että lempihoitajamme oli tuolloin töissä, ja hän saattoi mieheni leikkaukseen. Hän myös jutteli kanssani varmaan tunnin leikkauksen aikana, vaikkei hänellä varmasti ollut mitään velvollisuutta tai aikaa. Leikkaus kesti n. 4 tuntia, joten hän arveli, että jotain sieltä ollaan leikkaamassa. Kysyin, onko parempi, että sieltä löytyy jotain vai ei. Hän ei osannut vastata, mutta muistutti, että mieheni eteen on jo yritetty tehdä kaikki mahdollinen. Minua kauhistutti ajatus avanteesta, mutta se tuntui silti pieneltä asialta sen rinnalla, että hän selviäisi elossa. Hän kertoi, että kerran aiemmin hänen pitkällä urallaan on ollut vastaavaa. Kysyin, elääkö potilas nyt normaalia elämää, ja hän vastasi myöntävästi.

Tasaisin väliajoin joku hoitaja kävi katsomassa vointia. Säpsähdin joka kerta, kun joku tuli huoneeseen, että nyt tultaisiin kertomaan mieheni tilanteesta. Muuten katselin televisiota ja olin ehkä yllättävänkin rauhallinen, vaikkakin todella ahdistunut. Odottaessa ehdin katsella Masterchef Australiaa, Salattuja Elämiä sekä Suomen surkeinta kuskia. Taisin vähän naurahtaakin, kun katsoin tuota viimeisenä mainittua ohjelmaa. Jossain sisimässäni minulla oli ehkä sellainen olo, että mieheni selviää. En muuten pysty mitenkään selittämään sitä, miten kestin sen 4 tunnin leikkauksen niinkin rauhallisena. Toinen vaihtoehto on se, että olin vaan niin järkyttävässä shokissa, etten ihan edes tajunnut koko tilannetta.

Välillä rukoilin. Minulla on aina ollut jokseenkin monimutkainen suhde uskontoon, mutta välillä ei vaan auttanut muu kuin rukoilla jotain korkeampaa voimaa ja toivoa, että joku kuulee. Yhden rukouksen muistan. Muistan pyytäneeni, että jos tämä on koko seuraavan vuoden tällaista ja lopputulos on se pahin mahdollinen, niin anna sen tapahtua nyt kun mieheni on syvässä unessa. Todella outo rukous, mutta pääni ei kestänyt ajatusta, että kävisimme näin rankat hoidot läpi, mutta lopputulos ei siltikään olisi se toivottu.

Lopulta tuli tieto, että mieheni on siirretty heräämöön, mutta epikriisiä ei vielä ollut tullut. Siinä vaiheessa huokaisin sikäli helpotuksesta, että ainakin leikkauksesta mieheni selvisi hengissä. Hoitajat eivät tienneet, tuleeko mieheni leikkauksesta avanteen kanssa vai ei.

Sitten tuli epikriisi, josta selvisi, ettei mitään oltu leikattu, vaan ainoastaan tähystetty. Tässä vaiheessa se järkälemäinen kivi tippui sydämeltä. Tähystys on varmasti parempi kuin leikkaus toipumisen kannalta! Kuitenkin tiedostin, ettei mieheni huonolle kunnolle ollut löytynyt vielä selitystä, joten jos kuumeilu, kivut ja korkea tulehdusarvo pysyy ennallaan, ollaan taas lähtöpisteessä. Kuitenkin iloitsin, että näkisin pian mieheni ja vieläpä elossa!

Muistan aina sen hetken, kun mieheni tuli takaisin osastolle, ja häneltä mitattiin kuume. Hoitaja nauroi ja kysyi, että jätitkö kuumeen sinne. Kyllä. Kuume oli laskenut. Lopultakin, monta päivää myöhemmin!