Miten tukea syöpään sairastunutta

Olen kirjoittanut siitä, kuinka toivoisin itseeni suhtauduttavan nyt, kun minulla on vaikeaa. Suurempi kysymys lienee, miten voisi tukea itse syöpään sairastunutta, mutta siihen minulla ei ole vastauksia. Tämä ei siis ole vinkkipostaus, koska suurimmaksi osaksi minulla ei ole mitään hajua, miten omalla toiminnallani voisin parhaiten tukea toista. Seuraa siis vain lähinnä pohdintaa siitä, miten itse olen asiat tehnyt. Itse en osaa arvioida, olenko tehnyt yhtäkään asiaa oikein.

Mitä sanoa toiselle?

Kun syöpädiagnoosi on tullut, vaikuttaa se suuresti sairastuneen lisäksi myös läheisiin. Tottakai oma elämä on mennyt ihan nurinkurin, mutta en voi silti väittää, että tietäisin, miltä miehestäni tuntuu. En tiedä, miltä tuntuu pelätä kuolemaa tai kestää kaikki hoitojen sivuvaikutukset. Kantasolusiirtojakso oli minulle vaikeaa aikaa, mutta varmasti vielä vaikeampaa se on ollut miehelleni, joka sairaalahuoneessa sen kuukauden vietti. Minä sentään sain olla kotona terveenä. Jos nämä kaksi vuotta ovat olleet todella raskaita itselleni, en edes voi kuvitella, miltä se itse sairastaminen on tuntunut.

Voin kertoa, että tämä kaikki on ollut rankkaa, mutta en väitä huoliemme olleen samanlaisia tai edes samankokoisia. Kuuntelen, mitä miehelläni on sanottavaa, mutta en kerro tietäväni, miltä hänestä tuntuu. Sama se on kyllä toisinkin päin. Ei mieheni tiedä, kuinka ahdistavaa on ajatella elämääni ilman häntä. Miten siinä tilanteessa kuuluisi jatkaa elämäänsä? Pelko yksin jäämisestä on lamaannuttava. On kamala ajatus, että joutuisin aloittamaan kaiken alusta. Tällä hetkellä se tuntuu täysin mahdottomalta.

Kun huomaa toisen olevan omissa ajatuksissaan, sitä toivoisi keksivänsä jonkun lauseen, joka helpottaisi hänen oloaan. Kun tämä kaikki alkoi, oli keinoinani Alkon kalleimmasta shampanjasta puhuminen. Silloin oli myös helppo todeta, että tämä kaikki ei tule kestämään ikuisesti. Toisella kierroksella sellaisen lupauksen antaminen on vaikeampaa. Mitään aikamäärettä ei ole antaa, koska tämä loppuisi. Olenkin vain todennut miehelleni, että minulla ei ole mitään sanoja, jotka hänen oloaan helpottaisi, mutta olen aina valmis kuuntelemaan, jos hän haluaa puhua. Ainut, mikä oloa helpottaisi, olisi se, että tauti vaan katoaisi. Ja sitähän ei sanoilla vain saa katoamaan. Voin yrittää pitää sellaista asennetta yllä, että se katoaa – vielä joku kaunis päivä.

Yritän olla kaatamatta omaa ahdistustani toisen niskaan. Hänellä on ihan tarpeeksi ajateltavaa muutenkin, jotta hän voisi vielä kantaa minunkin murheeni. Miehelläni taitaa olla sama taktiikka käytössä. Olen kertonut, että hän voi puhua minulle, mutta toisaalta omat voimanikin ovat aika vähissä. Tiedän, että kaikissa naistenlehdissä kerrotaan, kuinka vaikeistakin asioista pitää puhua avoimesti. Minä en vaan näe mitään hyötyä siinä, että niissä vaikeissa tunteissa piehtaroitaisiin. Tottakai asioista on puhuttu, mutta niiden jatkuva esiin tuominen ei mielestäni muuta mitään. Elämä syövän kanssa on rankkaa joka tapauksessa, vaikka asiat puhuttaisiin läpi moneen kertaan.

Elämää mahdollisimman normaalisti

Parhaaksi keinoksi olen nähnyt sen, että elämme mahdollisimman normaalisti. Teemme asioita, joita teimme aiemminkin. Tässä isossa roolissa on myös se, että pidän itsestäni huolta. Jos minä voin hyvin, pyörii meidän arkikin normaalisti. Toisinaan mietin, olisiko minun järkevää jäädä pidemmälle sairaslomalle, jotta saisin tuettua mieheni hyvinvointia paremmin. Hylkään ajatuksen aina nopeasti, koska mieheni vihaisi sitä. Hän ei jaksaisi sitä, että hyysäisin häntä kuin lasta 24/7. Pieni kahdeksan tunnin loma seurastani on oikein hyvä viitenä päivänä viikossa. Veikkaan, että hän vain kuormittuisi enemmän, jos toisin esille liikaa omaa väsymystäni ja jäisin pois töistä. Hän ei ole missään vaiheessa halunnut, että hänen sairaudestaan tehdään liian isoa numeroa (mutta silti hänen vaimonsa perustaa blogin, joka keskittyy täysin hänen sairauteensa 😀 Mutta lupa on!)

Jos jotain erikoista, koitan keskittää energiaa arjen pieniin iloihin. Kun elämässä on suuria murheita, on täysin ok pitää pizzaperjantai tai käydä ostamassa jotain kivaa. Jos nämä yhtään piristävät mieltä, ovat ne hyväksi terveydelle. Eivät ne murheita poista, mutta tuovat pienen onnenhetken päivään. Joskus se hetki saattaa olla hyvin ohimenevä, mutta tärkeä se sílti on.

Katse tulevaisuuteen

Yhteisiä eläkepäiviä meille ei ole voitu luvata, mutta ne ovat edelleen täysin mahdolliset. Jokaisen ihmisen kohdalla ennuste on 50%-50%. Me keskitymme siihen, että mieheni paranee. Puhumme ensi kesästä niin, että mieheni on terve. Suunnittelemme talouttamme niin, että hän palaa työelämään jossakin vaiheessa. Haaveilemme toisesta koirasta, lapsista ja reissusta Lappiin. Joku pieni kiintopiste on hyvä pitää horisontissa. Aina kun ahdistus iskee, voi miettiä sitä pistettä.

Varmasti kummallakin aina suunnitelmia tehdessä on hiljainen ääni päässä, joka syöttää sitä toista skenaariota. Mutta kun ei tällaiseen asiaan vaan voi varautua. Jos tässä pahin tapahtuisi, ei se tuntuisi yhtään helpommalta, vaikka olisin kuinka mielessään asiaan varautunut. Siksi yleisvire tulevaisuuden suhteen on meillä enimmäkseen positiivinen. Ei joka hetki mutta pääasiassa.

Kuuntele, älä neuvo. Elä normaalisti. Ota pienet piristyskeinot käyttöön. Käännä katse tulevaisuuteen. Nämä ovat omat ohjenuorani vierellä kulkijana. Voi olla, että mieheni mielestä nämä kaikki keinot ovat täysin turhia, mutta parempiakaan en ole keksinyt.

Onko lukijoissa vierellä kulkijoita? Kuinka sinä autat sairastunutta? Entä mitä itse toivoisit läheiseltäsi?