2. sytostaattihoito: pohjalta uuteen nousuun

Vastusteluistani huolimatta tähystystä seuraavana päivänä otettiin luuydinnäyte, josta selvitettiin taudin tilanne ja sitä kautta seuraavat hoitojen stepit. Huomasin mieheni olevan aivan poikki, joten pyysin lääkäriä antamaan lepopäivän, mutta ymmärrettävästi hänen täytyi päästä jyvälle taudin tilanteesta.

Alkuhoitojen sytostaattihoitojen tavoitteena oli päästä remissioon. Remissio tarkoittaa sitä, ettei luuytimestä löydy blastisoluja. En ollut muistanut edes murehtia leukemian tilannetta, kun edelliset päivät olivat menneet hengestä taisteluun. Ja huonoja uutisiahan sieltä tuli. Sen lisäksi, että mieheni tilanne oli edelleen kysymysmerkki kaikille lääkäreille ja hoitajille, kuulimme, ettei ensimmäinen hoito ollut tehonnut. Luuydin oli täynnä blastisoluja. Kaikki se, mitä edellisinä päivinä oli käyty läpi, tuntui turhalta. Lääkärin mukaan n. 20%:ssa tapauksista näin käy, ettei ensimmäinen hoito anna vastetta.

Tämä tarkoitti sitä, ettei kropan voinut antaa edes toipua siitä hyökytyksestä, vaan jo maanantaina täytyi lähteä kohti seuraavaa sytostaattipommitusta. Kotiin pääsy siirtyi hamaan tulevaisuuteen, eikä meillä ollut mitään käsitystä, auttaisiko seuraavakaan hoito. Pelotti, mitä jos tämänkin sytostaattihoidon jälkeen kävisi samoin, kuin nyt oli käynyt. Tuntui kamalalta ajatukselta, että joutuisi käymään sen hyökytyksen uudelleen läpi. Ensimmäistä kertaa realisoitui se, ettei tästä ehkä selvitäkään. Jos sytostaateilla ei olisi saatu tautia remissioon, olisi mieheni kuollut ennemmin tai myöhemmin.

Sain olla loppuviikon mieheni huoneessa yötä. Mieheni kropalla oli viikonloppu aikaa toipua tähystyksestä ja jonkin sortin tulehduksesta, jota ei vieläkään oltu saatu kiinni. Kuitenkin kuume ei enää noussut, mahakrampit hävisivät ja tulehdusarvot lähtivät laskuun. Ilmeisesti joku antibiootti oli lähtenyt toimimaan, tai sitten mieheni omat valkosolut saivat tulehduksen kuriin, vaikkakin siellä oli seassa paljon blastisoluja. Kunnon nousu oli kuitenkin hyvä asia.

Olimme silti lannistuneita. En saanut miehestäni oikein mitään irti koko viikon aikana, vaan hän oli omissa maailmoissaan. Niin olin minäkin. Päässä pyöri noin tuhat kysymystä ja pelkoja, joita en ollut aiemmin joutunut niin konkreettisesti käsittelemään. Olin todella huolissani mieheni henkisestä jaksamisesta, kun meidän ainut valopilkku sammutettiin. Kotiin ei ollut asiaa vielä moneen viikkoon, ja se Alkon kallein shampanjakin tuntui todella kaukaiselta asialta.

Vaikka olisin halunnut olla mieheni tukena 24/7, oli jollain tapaa helpotus lähteä kotiin sunnuntaina. Sairaalaympäristö ei ollut millään tasolla mukava, ja minusta tuntui, että tarvitsimme kumpikin hieman tilaa omille ajatuksille.

2. sytostaattihoito

Maanantaina alkoi sitten toinen sytostaattijakso. Se meni ihan hyvin, vaikka seuraavana viikonloppuna vähän olikin kuumeilua. Kuumeen nousu nosti pelon pintaan – pelkäsin koko ajan, että nyt käy samoin, kuin ensimmäisellä kerralla. Kuitenkin ilman suurempia vastoinkäymisiä selvittiin toisesta sytostaattijaksosta, ja mielialakin nousi painajaismaisen alun jälkeen.

Jakson aloituksesta kahden viikon päästä oli sitten luuydinnäyte, josta selvisi tämän hoidon vaste. Muistan, että tuo kaksi viikkoa meni todella, todella, todella hitaasti. Minua stressasi paljon, ettei tämäkään sytostaatti auttaisi. Pyörittelin mielessäni, että mitä sitten tapahtuisi, mutten kuitenkaan halunnut kysyä keneltäkään. En halunnut lausua sitä ajatusta edes ääneen.

Luuydinnäytteen tulokset tulivat maanatai-iltapäivänä. Olin niin kovassa jännityksessä, etten saanut töissä edes lounasta alas. Sitten lopulta mieheni soitti ja kertoi, että luuydin on tyhjä. En ensin tajunnut yhtään, että mitä hän sillä tarkoitti, mutta lopulta hän selvensi, että se on paras mahdollinen uutinen tähän väliin.

En muista, olenko koskaan ollut niin helpottunut. Olin vielä töissä, mutta onneksi yksin työhuoneessani. Siinä nimittäin vierähti muutama onnenkyynel. Noihin tuloksiin kulminoitui niin paljon toivoa, etten luultavasti olisi selvinnyt, jos ne olisivatkin olleet huonot. Luuytimen tyhjyys nimittäin meinasi sitä, että mieheni saisi vähän taukoa hoidoista, ja mikä parasta – hän pääsisi kotiin käymään! Enää piti odottaa, että ensimmäiset leukosyytit näyttäytyisivät verikokeissa.

Sen alun alamäen jälkeen oli uskomaton tunne saada hyviä uutisia. Niitä emme olleet kuulleet yli kuukauteen yhtäkään. Jos ne ikävät uutiset syövän keskellä vetävät mielen maahan, saavat hyvät jutut leijumaan viisi metriä maan pinnan yläpuolella!