En yleensä ole kärsinyt kaamosmasennuksesta, mutta tänä vuonna syksy on kyllä koetellut ja kovasti. Olenko ainoa, jonka mielestä esimerkiksi marraskuu on ollut tavallista pidempi ja pimeämpi?
Olen vain todella väsynyt kaikkeen epävarmuuteen ja pelkoon. En jaksa tehdä oikein mitään. Yritän parhaani mukaan pyörittää arkea kotona, mutta esimerkiksi siisteysstandardeja olen laskenut jo aikapäiviä sitten. Olemme myös sairastelleet tänä syksynä enemmän kuin normaalisti, mikä osaltaan tietysti madaltaa mieltä.
Ympärillä on tapahtunut kaikenlaista, ja kaiken keskellä mietin, että jokohan vastoinkäymiset riittäisivät. Olisiko ensi vuosi lopultakin meidän vuotemme? Jokaisen ihmisen elämässä on tietysti omat vaikeutensa, mutta mielestäni tässä suossa tarpominen jo neljättä vuotta on ihan tarpeeksi yhdelle elämälle. Eikö edes jollain mittapuulla olisi reilua antaa meille vähän helpompi vuosi? Sekin olisi jo paljon, jos joku voisi luvata vuoden ilman yhtäkään syöpädiagnoosia tai kantasolusiirtoa.
Virittelin viime viikolla hieman kausivaloja ja mietin, olisiko jo joulun aika saapua meille. Toisaalta tekisi mieli läväyttää kotiin kaikki kuusesta lähtien, mutta toisaalta pahan ilman lintu kuiskuttelee korvaani, että josko odotettaisiin joulukuun kontrollin tulokset ensin. Ja niitähän odoteltaisiinkin sitten aikalailla jouluun asti. En tiedä, miksi mielestäni joulusta ei saisi nauttia, vaikkei kaikki asiat olisikaan täydellisesti.
Hoen paljon itselleni, että tällä hetkellä kaikki on hyvin. En voi mitään muuta, kuin yrittää keskittyä tähän hetkeen. Etukäteen murehtimilla tuhlaan vain omaa aikaani – se murehtiminen kun ei muuta lopputulosta. On vain niin vaikeaa olla toistelematta lääkäreiden ennusteita päässäni.
Minulla ja kenellä tahansa on oikeus haaveilla ja toteuttaa unelmiaan, vaikka elämäntilanne on vaikea. Tiedän sen, mutta silti oma mieleni koittaa torpata kaiken kivan elämästä. Aivan kuin kaikista pahimpaan varautuminen saisi oikeuden olla koko elämäni tarkoitus. Kyllähän elämään kaiken kaikkiaan mahtuu monenlaisia tuntemuksia, jotka kulkevat rinta rinnan. Suru ja ilo. Pelko ja toivo. Harvoin elämä on yksiselitteisesti jompaakumpaa, eikä yhtään sitä toista.
Ehkä tämän kirjoituksen sekavuus kuvastaa myös sitä, että kontorilli häämöttää parin viikon päästä luuydinnäytteineen. Haluaisin vain unohtaa koko leukemian ja keskittyä muihin asioihin, mutta aika mahdotonta se vielä on, kun kerran kuussa lääkärit muistuttamalla muistuttavat, että tämä tilanne on niin vaikea. Sitten seuraavien viikkojen ajan ei paljon muuta ajatellakaan. Jos sitä aina jotenkin saa keräiltyä itsensä kasaan muutamassa viikossa, onkin seuraava kontrolli taas aivan kulman takana.
Juuri nyt toivoisin enemmän kuin mitään puhdasta luuydinnäytettä, rauhallista joulua ja muutamaa hyvin nukuttua yötä. Niillä jaksaisi taas vähän pidemmälle.
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 