Kaipaan toisinaan vanhaa itseäni, joka sokeasti uskoi siihen, että elämää voi suunnitella. Löydän elämäni miehen, saan vakityöpaikan, hankimme perheen ja elämme onnellisena elämämme loppuun asti. Minun Plan A. Jotkut ihmiset pystyvät hämmentävän pitkään elämään sillä asenteella, että elämä on sitä, mitä siitä itse tekee. Varmasti osittain onkin, mutta nämä ihmiset eivät ole joutuneet kokemaan sitä, kun elämä laittaa polvilleen, etkä voi vaikuttaa mihinkään, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Vaikka olen saanut karvaasti kokea sen, että harva asia on oikeasti omissa käsissäni, huomaan silti miettiväni omaa pakosuunnitelmaani. Mitä epävarmemmat ajat, sitä enemmän vietän aikaa pääni sisällä analysoiden erilaisia skenaariota. Mikä on minun Plan B, jos Plan A:ta en saa pitää?
Paljon näissä pohdinnoissani kietoutuu siihen, mitä tekisin kodillemme, jos jäisin yksin. Se oli ensimmäisiä ajatuksiani jo syyskuussa 2020, kun leukemia saapui elämäämme. Pärjäänkö yksin omakotitalossa? Paljonko kulut olisivat yhdelle ihmiselle kuukaudessa? Mitä jos keskellä kovimpia pakkasia koko talon lämmityssysteemi hajoaa?
Näiden vastapainona mietin, etten niin vaikeassa paikassa voi kodistani lähteä. Tämä on turvapaikkani – jotain pysyvää kaiken tämän keskellä. Kuka vuokranantaja ottaisi vastaan minut ilmoittavan vahtikoirani, yhden hyvin herkän ja yhden äänekkään kissan sekä kahden ulkona eläneen, erittäin riiviömäisen kanin kanssa? Jos ostaisin oman rivitalon pätkän, kuka naapuri kuuntelisi sitä, kun koirani ilmoittaa minulle jokaisen oven avauksen? Saako rivitalon pihalle tehdä kanien häkkiä? Oikeastaan yksi asia on varma, ja se on se, että siellä missä minä olen, on myös lemmikkini. Niistä en suostu luopumaan, vaikka päätyisin mihin.
Saisinko edes tätä talo myytyä? Kuka tämän kaiken tavaran kävisi läpi ja karsisi noin puolet? Mitä tekisin mieheni tavaroille? Pitäisikö minun hankkia vesi-ilmalämpöpumppu? Onko kenenkään ostajan mielestä tuo seinä yhtä hauskan värinen kuin meidän mielestämme? Haluanko elää muistojen keskellä vai aloittaa puhtaalta pöydältä?
Toisinaan leikittelen ajatuksella, että jätän kaiken ja aloitan uuden elämän jossain. Uusi kaupunki, uusi asunto, uusi työpaikka ja uusi elämä. Ajatuksen tasolla hyvinkin houkuttelevaa, mutta käytännössä tiedän, ettei suruni jäisi pyörimään vanhoihin ympyröihin. Se löytäisi kyllä uuteenkin elämääni.
Toinen iso kysymys Plan B:ssäni on perhe. Jos varasuunnitelma täytyy laittaa käytäntöön, ehdinkö vielä hankkia lapsia? Haluanko edes niitä? Ehdinkö löytää hyvän miehen, rakastua ja tutustua ja vielä saadakin ne lapset? Vai skippaanko suosiolla ydinperheen ja lähden yksin lapsettomuushoitohin? Haluanko todella lasta niin paljon vai keskittyisinkö sen sijaan opiskeluun ja uran luomiseen? Pelkästään tässä kappaleessa isoja, koko elämää määrittäviä kysymyksiä on niin monta, että tästä perspektiivistä niihin on mahdotonta antaa vastausta.
Joten otsikon kysymykseen voin vastata vain, että mitään varasuunnitelmaa ei ole. Vaikka sitä paljon mietin, en silti tiedä, mihin suuntaan tuossa niin vaikeassa tilanteessa lähtisin. Minulla ei ole hajuakaan, mikä se elämäni missio olisi, jos koko tukijalkani viedään. Tuntuu, että kaikki olisi siinä tilanteessa vain kompromissia ja tyytymistä johonkin kakkosvaihtoehtoon. Voiko sen päälle rakentaa mitään, jos en olisi valinnut mitään koko elämästäni ensisijaisena vaihtoehtona?
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 
Paljon samanlaisia ajatuksia minullakin. Yritän olla ajattelematta sitä päivää, kun mies ei enää avaa kotiovea. Mitä minä sitten teen? Miten selviän?
TykkääTykkää
Se on kyllä niin raskas ajatus, ja voi kuinka toivoisin, ettei näitä asioita tarvitsisi ajatella 💔
TykkääTykkää
Vähän samassa veneessä ollaan. Ajattelen, että nämä plan B:t ovat osa surutyötä, mieli valmistautuu pahimpaan ja koittaa tasoitella edessä olevia pompppuja. Samalla pidän optimistisesti kiinni kaikista toivon hippusista, ja niin kauan kuin on teoriassa mahdollisuus että toinen selviää, pidän siitä ajatuksesta kynsin hampain kiinni. Mutta annan tilaa myös noille vaihtoehtoisille tulevaisuuden näkymille, ja puhutaan niistä paljon myös yhdessä. Että entä jos käy näin, niin miten tämä, tuo ja se? Mitä tehdään harrastusvälineille, kenelle vois mennä mitäkin jne. Raadollista, mutta kuitenkin jollain tapaa samalla rauhoittavaa. Ikään kuin saa järjestystä kaoottisiin ajatuksiinsa. Voimia teille molemmille.
TykkääTykkää
Moi! Itsekin ajattelen, että kyse on juuri siitä, että niin hallitsettomassa tilanteessa yrittää hallita edes jotain. Vaikkei asiaan voi mitenkään varautua, niin silti se taitaa olla inhimillistä, että mieli yrittää valmistella. Hyvin tuttuja ajatuksia.. Voimia myös teille ❤
TykkääTykkää
Alusta asti olen alkanut miettimään käytännön asioita. Se on ollut ainoa asia mitä olen voinut tehdä, kun mitään muuta ei miehen sairastumiselle ole voinut. Vaikka tuntuu oudolta edes ajatella että sellainen aika koittaisi edes, ja mieli yrittää tehdä kaikkensa ettei sitä ajattelisi, niin silti on ollut jollain tavalla olo että hallitsen edes jotain. Koska jälkeen jäävät minä ja lapset. Plan beetä ei ole sen enempää, elämä on nyt tässä ja sen jälkeen kukaan ei tiedä.
TykkääTykkää
Moi! Uskon, että tämä ”suunnittelu” liittyy juurikin tuohon, että yrittää hallita edes jotain. Todellakaan tällaisia juttuja ei edes haluaisi ajatella, mutta kai sekin on jonkinlainen selviytymiskeino.
TykkääTykkää