Tänä aamuna ensimmäinen ajatukseni oli, että vielä tämä viikko, ja sitten on taas Vidaza-viikko. Sen jälkeisellä viikolla on aina Turun-reissu. Kaksi viikkoa kuukaudesta on aina tavallista elämää ja 2 viikkoa mennään syövän ehdolla. Sikäli ihan reilu jako kai, kun syöpä voisi viedä kuukaudesta 100 %. Niin kuin se monena kuukautena onkin. Jos sille pitää jotain antaa, niin kai tämä on ihan hyvä diili.
Vidaza-kuuri on nyt kolmas, ja kyllä ne viikot vaan pakkaa olla todella raskaita. Mieheni kyllä jaksaa ottaa hoidot vastaan, mutta hän on todella väsynyt aina niinä viikkoina. Hän haluaa käydä tavallisesti töissä, joten työpäivän jälkeen on aina ajelut Seinäjoelle, piikitys ja ajelu kotiin. Ilta kuluu pääasiassa sohvalla nuokkuen aamun asti, kun sama rumba alkaa taas alusta. Minun mieleni reagoi mieheni oloon lähinnä sellaisella ololla, kuin sydäntä revittäisiin rinnasta. En vaan kestä katsoa miestäni siinä kunnossa. Haluaisin vain ottaa väsymyksen ja kivut itselleni ja antaa mieheni elää tavallisesti.
Seuraavalla Turun-reissulla alkavat DLI-hoidot, ja kieltämättä se alkaa hieman jännittää. Hoito aloitetaan pienellä määrällä, ja joka kerta annostusta nostetaan. Lääkäri aika varovaisesti kertoi meille vuoden hoitosuunnitelmaa, koska sitä katsotaan nyt todella askel kerrallaan. Ilmeisesti vähänkin kovemmat käänteishyljintäreaktiot voivat keskeyttää koko hoidon. Mietin vaan, että mikä määrä käänteishyljintää on sallittua? Lääkäri ei osannut tätä minulle selventää. Miehelläni oli kuitenkin siirron jälkeen ihottumaa, hengenahdistusta, maksa-arvojen nousua ja suolisto-oireita. Näistä kaikista todettiin, että ne saattavat olla käänteishyljintää tai sitten ei. Käänteishyljintää ei nimittäin voida oikein mitenkään tutkia, vaan diagnoosi usein tehdään oireiden pohjalta. Miten hoitojen jatko voidaan päättää näin epämääräiseltä pohjalta?
Meidän täytyy saada tämä hoito vietyä loppuun asti. Se on meidän viimeinen toivomme. En voi sanoa olevani kovin luottavaisin mielin, sillä meidän tapauksessa asiat tuntuvat menevän aina tyylillä perse edellä puuhun.
Myös ensimmäinen relapsin jälkeinen luuydinnäyte lähenee, ja ajatuskin oksettaa. Pahin on jo tapahtunut, mutta silti en kestä ajatustakaan siitä, että taudin määrä lähtisi lisääntymään. En pysty hyväksymään edes samaa tulosta kuin viimeksi. Sen on vain pakko mennä HETI nollille. Pakko. Kuitenkin – kaikesta tästä ahdistuksesta huolimatta – mieheni voi ihan hyvin tällä hetkellä. Hyviä päiviä on seassa useitakin, ja niistä koitan nauttia. On kyllä jännä, miten olen kouluttanut mieleni siihen, että saan toisinaan suljettua kaiken paskan mielestäni. En kokonaan, mutta niin, että pystyn elämään sen kanssa.
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 