Leukemian toteaminen

Miehelläni oli ollut pari päivää kuumetta ja kurkku kipeä, kun hän soitti päivystykseen, sillä epäilimme angiinaa. Itse ajattelin, ettei hän vielä pääsisi edes lääkärille, kun koronatestin tulos ei ollut tullut. Tähän kohtaan kiitos joillekin suuremmille voimille, että hänet otettiin vastaan. Seuraavana päivänä tilanne olisi voinut olla jo huomattavasti pahempi.

Lähdin kuljettamaan miestäni päivystykseen, sillä hän ei tuntenut olevansa ajokunnossa. Angiinan pikatesti näytti negatiivista, joten häneltä otettiin verikokeet mahdollisen mononukleoosin toteamiseksi. Kotimatkalla kävin hakemassa kaupasta värkit helposti nieltävään kasvissosekeittoon sekä apteekista vähän vahvempia kurkkupastelleja. Emme päässeet edes kotiin asti, kun lääkäri soitti ja pyysi suuntaamaan Seinäjoen keskussairaalaan. Veriarvot olivat sekaisin, joten pyydettiin vielä varautumaan siihen, että yöksi pitää jäädä.

Emme vielä tässäkään vaiheessa osanneet kuvitella, että kyse voisi olla mistään vakavammasta. Mietimme, että kyse on varmaan jostain bakteerista, joka on päässyt riehumaan viisurileikkauksen jälkeen. Toinen vaihtoehtoni oli, että maksassa on jotain häikkää, sillä buranaa on kulunut leikkauksen jälkeen kuin karkkia. Eikö mustelmatkin voineet liittyä jotenkin maksaan? Taisin googlettaakin ”leukosyytit ylhäällä, trombosyytit alhaalla”, mutta noilla sanoilla ei tullut mitään leukemiaan liittyvää. Tai jos tulikin, olen ohittanut ne täysin tyytyväisenä. Ei vaan voi olla – hänhän on luovuttanut vertakin vielä saman vuoden puolella!

Se hetki, kun maailma romahti

Mieheltä otettiin koronan pikatesti ja sitä odoteltaessa minä olin ehtinyt jo kotiin takaisin töiden pariin. Noin kello 18.00 mieheni soitti, ja kuulin heti äänestä, että nyt ei ole kaikki hyvin. Hän pyysi tulemaan heti sairaalaan, eikä suostunut kertomaan, mistä on kyse. En voi edes kuvitella, kuinka vaikeaa oli lausua nuo sanat: ”Leukemiaa ne epäilee.”

Tuo hetki on valitettavasti sellainen, jota en tule unohtamaan. Nojasin keittiön tasoon ja näin, kuinka maailma pyörähti ympäri. Hengitys salpaantui, kädet tärisivät ja jalat meinasivat mennä alta. En pystynyt liikkumaan, sillä jalat tuntuivat painava tonnin. Siinä kaiken keskellä sain selville, että minun pitää tulla äkkiä sairaalaan, sillä jo samana iltana hänet siirrettäisiin Tampereelle. Ensimmäinen kunnon ajatus taisi olla, että minun on soitettava äidille. Jonkun pitää käyttää Hugo lenkillä.

Ihmisen mieli on kyllä niin kummallinen. Olin järkyttävässä shokissa ja keskellä ehkä jonkin asteen paniikkikohtausta, mutta toimin kuin robotti. Järjestin Hugon hoidon. Huolehdin kissoille ruokaa. Vein roskat. Se lähtö oli silti melkoista säätöä. Pian ilmoitettiin, etten koronan takia saa mennäkään sairaalaan. Sitten sain. Välillä olin menossa samalla ambulanssilla Tampereelle mieheni kanssa, kunnes ilmoitettiin, etten saa mennä ollenkaan TAYS:iin. Kaiken sen sekavuuden keskellä minulla oli vain yksi ja ainoa päämääärä, ja se oli se, että minun on nähtävä mieheni. Hän tarvitsee nyt minua.

Ajoin Kurikasta Seinäjoelle. Se ei ole ollut varmastikaan turvallista siinä mielentilassa, mutta minun oli pakko. Paikalle oli pakko ehtiä ennen ambulanssin tuloa, että ehdin nähdä mieheni. Ajoin kuitenkin varmasti paremmin kuin koskaan, sillä olin täysin lamaantunut. En pystynyt edes ajamaan ylinopeutta, mikä oli hyvä, sillä osan matkasta takanani ajoi poliisi. Ne eivät saaneet nyt pysäyttää minua, sillä minun oli ehdittävä mieheni luo (ja siksi ajoin varmaan melkoista alinopeutta loppujen lopuksi).

Katselin ihmisiä, jotka olivat kävelyllä tai matkalla kotiin ja mietin, että miten he voivat jatkaa elämäänsä, vaikka koko maailma oli juuri romahtanut. Se ei vaan käynyt järkeen.

Jotenkin ihmeellisesti selvisin sairaalaan ja näin mieheni. Hän näytti ihan samalta kuin aina ennenkin, mutta nyt tiedossamme oli, että miesflunssan sijaan hänen verenkierrossaan oli tappavia blastisoluja. Emme tienneet yhtään, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tiedossa oli, että hoidot tapahtuisivat Tampereella ja lähtö olisi kohta. Mutta siinäpä se. Itkimme ja olimme peloissamme, mutta silti minulla oli voimaa huutaa hoitajille, että minua ei kiinnosta koronarajoitukset, vaan olen lähdössä mieheni kanssa nyt Tampereelle ja piste. Hän tarvitsee minua – muulla ei ollut väliä. Todella asiallista käytöstä, mutta siinä tilanteessa sellaiset asiat kuin käytöstavat olivat aivan toissijaisia asioita.

Ulkomaalaistaustainen lääkäri kävi myös. Suomen kielen opettajana tiedän, että kun tunnekieli ei ole suomi, voi tuollaiset tilanteet olla hieman hankalia. Tuntui silti aivan absurdilta kun lääkäri vaan hoki, ettei itku nyt auta. Muuta hän ei saanut sanottua. Teki vaan mieli huutaa, että mitä tässä sitten kuuluisi tehdä, nauraa? Sekin oli erikoista, että leukemiaepäilystä miehelleni oli kertonut sairaanhoitaja, eikä tämä hoitava lääkäri.

Kun sydäntä revittiin rinnasta irti

Raivoamisestani huolimatta en saanut lähteä Tampereelle samalla kyydillä. Vannotin miehelleni, että meillä ei ole mitään muita vaihtoehtoja kuin selvitä tästä. En suostunut edes ajattelemaan muita lopputuloksia. Sanoin tulevani heti kun vain voin Tampereelle, vaikka meille oli kerrottu, ettei osastolle välttämättä päästettäisi ketään omaisia koronan vuoksi. Hyvästien hetki oli ehkä traumaattisimpia muistojani koskaan. Se tuntui vain kaikin puolin niin väärältä, kun miestäni lähdettiin viemään pois luotani. Jouduin ottamaan kaiken tahdon voimani käyttöön, jotta pystyin päästämään mieheni kädestä irti. Romahdin maahan itkemään, enkä meinannut millään saada itseäni kasaan. Tuntui oikeasti siltä, että sydämeni olisi revitty rinnastani pois.

Hoitajat koittivat rauhoitella minua, ja minulle soitettiin kriisiapua, mutta 45 minuutin odotus oli aivan liikaa. Yritin laittaa esihenkilölleni viestiä, etten tulisi seuraavana päivänä töihin, mutta kädet tärisivät niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Lopulta päätin, että minun on pakko päästä sieltä pois ja lähdin ajamaan äitini luokse. Olin varmasti melkoinen näky, kun kävelin sairaalankäytäviä huutoitkien. Huomasin ihmisten säälivät katseet, mutten jaksanut edes hävetä.

Ilta meni epäuskoisissa tunnelmissa. En vain voinut uskoa, että mieheni olis sairastunut niin vakavaan tautiin. Hänellähän oli vain kuumetta. Googlettelin leukemiasta, mutta sehän oli yhtä tyhjän kanssa. Minulla ei ollut mitään tietoa, mikä leukemian tyyppi oli kyseessä ja kuinka vakava mieheni tilanne oli. Hoin, ettei tämä vaan voi olla totta – kaikki on vaan niin kesken.

Tästä päivästä alkoi meidän painajainen. Sairaalassa menikin sitten yhden yön sijaan seitsemän viikkoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: