Mietitkö koskaan, paljostako olet jo selvinnyt?

Kun mieheni joutui yllättäen sytostaattikuurille Tampereelle, olimme siinä käsityksessä, että hän siirtyy suoraan Turkuun kantasolusiirtojaksolle. Laskeskelimme, että edessä on vähintään 8 viikkoa eri sairaaloissa. Sanoin miehelleni, että on hän ennenkin ollut sen seitsemän viikkoa sairaalassa ja selvinnyt siitäkin.

Tämä sai itsenikin mietteliääksi. Kuinka monta kertaa olenkaan viimeisen 2,5 vuoden aikana miettinyt, että jos asia X tapahtuu, sitten en enää selviä. Vähintäänkin sekoan. Ja kuinka monta kertaa se asia X on sitten tapahtunutkin, enkä siltikään ole kovin pahasti seonnut. Painajaiset ovat kerta toisensa käyneet toteen, mutta olen kaikesta selvinnyt. Se on toisaalta aika lohduttavaa. Ihminen selviää monenlaisesta, kun on pakko.

Ne kerrat, kun luulin, etten selviä

Noin kuukausi ennen mieheni sairastumista luin jutun suunnilleen itseni ikäisestä pariskunnasta, jonka toinen osapuoli menehtyi leukemiaan. Itkin jutun luettuani ja mietin, että onneksi ei meillä. No, kaikki tiedätte kyllä, mitä tapahtui siitä noin kuukauden päästä. Kuulin mieheni suusta sanat ”leukemiaa ne epäilee”. Kun mieheni oli kärrätty ambulanssilla TAYS:iin ja itse menin äitini luokse, oli minulla ensimmäistä kertaa elämässäni olo, että tästä en selviä.

Päivät kuluivat ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että ehkä tästä selviää. Mieheni saa hyvät hoidot ja sitten jatketaan. Kun mieheni meni sitten ensimmäisen sytostaattikuurin jälkeen todella huonoon kuntoon ja lääkäri soitti hyvin vakavamielisenä puhelun, tunsin jälleen sekoavani. Ajaessani hyvästelemään miestäni korvissani vaan suhisi ja kaikki raajani tuntuivat tonnin painoisilta. Tältäkö se sekoaminen tuntuu?

En seonnut. En seonnut silloinkaan, kun mieheni ensimmäisestä kantasolusiirron jälkeisestä luuydinnäytteestä löytyi jotain epäselvää. Selvisin siitäkin, kun kimerismi alkoi laskea. Ensimmäiseen vuoteen mahtui ainakin neljä tapahtumaa, joista olin ajattellut, että jos se tapahtuu, niin sitten en selviä.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen elänyt taas elämäni pahimpia päiviä aika monta kertaa. Se päivä, kun kuulimme leukemian uusiutuneen. Päivä, jona uusi kantasolusiirto nostettiin pöydälle. Se kamala iltapäivä, kun tautimäärä oli noussut niin paljon, että olisi pakko mennä TAYS:iin sytostaateille. Kaikki nämä olivat skenaarioita, joista olin ajatellut, että niiden tapahtuessa en selviäisi. Mutta tässä olen. Selvinneenä ja suht selväjärkisenä.

Seuraavat askeleet

Uudet skenaariot alkavat vähitellen muodostua mielessäni. Selviytyä pitäisi taas aika monesta tapahtumasta. Mieheni sytostaattijakso on nyt todettu sillälailla onnistuneeksi, että taudin määrä oli saatu laskemaan. Kantasolusiirron uusi päivä on vielä tässä kuussa, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että saame odottaa sitä kotona. En pidätä hengitystäni sen suhteen, sillä kokemuksen syvällä rintaäänellä voi todeta, että tilanteet voivat muuttua nopeastikin. Mutta aivan varmasti nautimme jokaisesta päivästä, jonka saamme viettää kotona. Pienen välituuletuksen mielessäni tein, mutta vain pienen.

Nyt on taas tärkeää, ettei anna mielen tehdä kovin pitkiä reissuja tulevaisuuteen. Sekoamisen tunnetta lisää nimittäin se, että päästää nuo skenaariot kaikki riehumaan päässään yhtä aikaa. Tässä vaiheessa ei kannata miettiä käänteishyljintää, kimerismiä tai jäännöstautia, kun miettimistä riittää tarpeeksi myös osastolle menossa ja siihen valmistautumisessa. Askel ja hengenveto kerraallaan yritän mennä. Siitä huolimatta se sekoamisen tunne nostaa välillä päätään, mutta kuten todettu – olen elämäni hirveimmän päivän elänyt jo monta kertaa, ja silti olen elossa. Koska vaihtoehtoja ei ole annettu, täytyy vain jokaisen kaatumisen jälkeen nousta ylös, pyyhkiä pölyt ja jatkaa eteenpäin.