Leukemiahoitojen aloitus

Katkonaisen yön jälkeen toivoin hetken, että olisin nähnyt vain painajaista, mutta totuus löi nopeasti kasvoille. Miehelläni on leukemia, eikä kukaan tiennyt siinä vaiheessa, tuleeko hän siitä selviämään.

En tiennyt, näkisinkö enää koskaan miestäni. Tai jos näkisin, olisiko se joskus kuukauden päästä? Miten leukemiaa edes hoidetaan? Siinä vaiheessa minulla ei ollut hajuakaan, olisiko mieheni sairaalassa päivän vai kuukausia. Ahdisti, sillä tiesin mieheni tarvitsevan minua, mutta meitä pidettiin väkisin erossa. Juuri sillä hetkellä, kun olisimme tarvinneet toisiamme enemmän kuin milloinkaan.

Tampereella mieheni aamu oli alkanut testeillä. Luuydinnäytteitä otettiin useita leukemian toteamiseksi ja diagnoosin tarkentamiseksi. Osa noista näytteistä meni tutkimuskäyttöön. Lisäksi verta otettiin monta putkiloa.

Onneksi aamupäivästä ilmoitettiin, että saisin mennä Tampereelle mieheni tueksi. Hain loppuviikoksi sairaslomaa (sairasloman myönsi muuten sama lääkäri, joka oli edellisenä päivänä käskenyt lähtemään sairaalaan – onneksi hän otti mieheni oireet tosissaan!) ja rupesin järjestämään kyytiä Tampereelle. Juna oli pois suljettu infektioriskin takia, enkä tuntenut olevani ajokunnossa. En pystynyt oikeastaan mitään muuta kuin itkemään. En muista kokeneeni koskaan vastaavaa ahdistusta. Koko maailma oli yhtäkkiä kadottanut värinsä jättäen tilalle vain tummaa massaa.

Vaikea käynti yhteisessä kodissa

Oli todella vaikeaa mennä käymään kotona ennen lähtöä. Vain alle vuorokausi aiemmin olimme lähteneet yhdessä kotoa sillä ajatuksella, että mieheni tulee kotiin päivän parin päästä. Keittiön pöydällä oli mieheni puoliksi juoma mehulasi- enpä ole aiemmin itkenyt mehulasille. Mietin, pääseekö mieheni enää koskaan käymään kotona. Vaatehuoneessa itkin mieheni paitaan, kun en tiennyt, käyttääkö hän sitä enää ikinä.

Istuin olohuoneen lattialla ja tuijotin seinää. En pystynyt ahdistukseltani edes liikkumaan. Koitin syödä vähän jogurttia, mutta lusikallinenkin vain oksetti.

Ystäväni tuli hakemaan minua, ja lähdimme ajamaan kohti Tamperetta. Pyysin ystävääni puhumaan jostain täysin turhasta – hän urhoollisesti jauhoi minulle mm. Temptation Islandista, jonne aikoi hakea tulevan tyttöystävänsä kanssa. En varmaan kuullut puoliakaan, mutta se oli sopivan aivotonta kuultavaa siihen väliin. Taisin naurahtaakin kerran tai kaksi, vaikka tuntui siltä, ettei aito nauru enää luonani vierailisi.

Leukemian toteaminen

Sairaalassa vietetyt ensipäivät ovat aika sumeita, joten aivan tarkasti en muista, mitä on tapahtunut minäkin päivänä. Kuitenkin ensimmäisten päivien aikana mieheni kärsi kovasta kuumeesta ja väsymyksestä sekä niin kovasta kurkkukivusta, että nieleminen oli käytännössä mahdotonta. Kamalinta oli katsoa vierestä kovia horkkakohtauksia, kun koko sänky tärisi. Minä elin käytännössä lähes viikon pelkällä limsalla ja pähkinöillä, sillä mitään muuta en saanut alas. Yöt vietin TAYS:n potilashotellissa, jossa iltaisin tuijottelin Näsinneulaa. En vieläkään pysty katsomaan kuvaa siitä rakennelmasta ahdistumatta.

Ensimmäisenä päivänä lääkäri tuli kertomaan meille diagnoosin ja ensimmäiset askeleet. Tarkka diagnoosi tuli melko tiputellen näytteiden valmistuttua, mutta jo ensimmäisenä päivänä kuulimme, että kyseessä on akuutti myelooinen leukemia, ja pysyvä paraneminen vaatisi kantasolusiirron. Jo samana iltana soitin mieheni veljille pyytääkseni tietoja heidän kantasolujen sopivuuden testaamiseksi.

Meille ei missään vaiheessa kerrottu ennustetta, vaan miestäni lähdettiin hoitamaan sillä asenteella, että hän tästä paranee. Lääkäri kertoi taudin olevan vakava, mutta paranemisen puolella oli se, että mieheni on perusterve ja nuori. Hän korosti, että mieheni eteen tultaisiin tekemään kaikki, mitä voidaan. Diagnoosin kuuleminen ei varsinaisesti tuonut helpotusta, mutta ainakin saimme tietää, että leukemiaa lähdetään hoitamaan. Tauti olisi hoidettavissa.

Jos jotain hyvää leukemiassa on verrattuna muihin syöpiin, niin saimme nopeasti vastauksia. Olen kuullut, että joissain syövissä diagnoosin ja ennusteen saamisessa voi mennä viikkoja. Meidän täytyi kärsiä pahimmassa epätietoisuudessa vain vuorokausi. Alle vuorokaudessa epäilystä saimme taudille nimen ja tietoomme ensiaskeleet. Viisi päivää ensimmäisten kunnon oireiden jälkeen. Alku oli shokkia shokin perään, mutta leukemiassa ei voida jäädä odottelemaan.

Leukemiahoitojen aloitus

Sytostaatti aloitettiin torstaina. Miehelleni oli edellisenä päivänä asennettu keskuslaskimokatetri, jonka kautta annettiin verituotteita, antibiootteja ja sytostaatit. Letkujen päätä löytyi infuusiopumppu, joka on varmasti jokaiselle leukemiapotilaalle tullut tutuksi. Ensimmäistä sytostaattia annettiin viikko putkeen niin, että letkun päästä pääsi noin vartiksi vuorokauden aikana. Sen kanssa kuljettiin siis ihan kaikkialle. Kertoipa yksi hoitaja, että jotkut kuljettavat sitä mukana silloinkin, kun ei tarvisi – ihan vaan tottumuksesta. Hyvin tyypillisiä nimityksiä infuusiopumpulle ovat kuulemma morsmaikku ja vaimo – pitäähän morsmaikku suihkuun ottaa mukaan 🙂 Me nimesimme mieheni infuusiopumpun kakkosvaimoksi. Se oli mieheni vierelläni silloinkin, kun minä en voinut. Vähän rasittava piipittäjä toisaalta, mutta olennainen osa hyvää lopputulosta.

Vastoin kaikkia mielikuvia sytostaatit vähitellen nostivat mieheni kuntoa. Lauantaina muistaakseni päästiin jo vähän kävelemään ja muutenkin oltiin isompi osa vuorokaudesta hereillä. Kuume laski siedettävämpiin lukemiin ja olotila oli muutenkin pirteämpi. Olin aina kuvitellut, että sytostaatit aiheuttaisivat kovaa pahoinvointia, mutta nykyajan pahoinvoinninestolääkkeillä mieheni ei siitä joutunut kärsimään. Hoidot lähtivät toimimaan niin kuin piti, sillä blastisolut alkoivat vähitellen häviämään jättäen tilaa veren normaaleille soluille. Jo parissa päivässä näimme ensimmäiset irronneet hiustupot, joka lienee sytostaattien tunnetuin sivuvaikutus.

Leukemiahoidot etenivät noin viikon sykleissä – viikko sytostaatteja – viikko tai kaksi infektioita vastutuskyvyn ollessa lomilla – viikko kotona. Näin sen kuuluisi suunnilleen mennä, mutta toki itsekin saimme sen todistaa, että asiat harvemmin etenevät oppikirjan mukaan.