Joulu 2020 syövän varjossa

Minä olen aina rakastanut joulua. Mieheni saadessa diagnoosin syyskuussa 2020 oli melko selvää, ettei hän olisi joulua kotona. Aluksi nimittäin kantasolusiirtokin aikataulutettiin joulukuulle. Ahdisti ajatuskin jouluaatosta sairaalassa tai vielä parempaa – erillään. Joulu oli aika lailla kirosana koko sen syksyn.

Se syksy ei ollut tuonut montaa hyvää uutista meidän talouteen, joten yli kuukauden mittainen kotiloma juuri joulukuussa oli paras joululahja, joka voitiin saada. Innoissani laitoin kotona joulua ja yritin olla reipas. Paino sanalla yritin. Koitin vaan hokea itselleni, että nyt pitää vain olla kiitollinen siitä, että mieheni on joulun kotona. Mutta eihän kukaan ihminen pysty olemaan jatkuvalla syötöllä kiitollinen, kun pelko hengittää niskaan.

Ensimmäisten joulukoristeiden ilmestyttyä kotiimme oli selvää, että vain vajaa viikko joulusta ja mieheni lähtisi Turkuun pitkälle ja vaikealle sairaalajaksolle. Korkeista koronaluvuista pystyimme päättelemään, ettei minulla olisi mahdollisuuksia edes vierailla osastolla.

Jokainen avattu joulukalenterin luukku ei viime vuonna symboloinutkaan lähestyvää joulua vaan lähestyvää eronhetkeä. Päässä pyöri, jos tämä onkin viimeine joulumme. Joulun tunnelmasta nauttimisen sijaan nautinkin lähinnä ahdistuksesta ja pelosta. Meillä ei ollut mitään tietoa, mitä vuosi 2021 toisi tullessaan. Kantasolusiirtoon liittyvät riskit olivat tiedossa, mutta ei sen toimenpiteen suuruutta pystynyt silti ymmärtämään.

Koko ajan mieltä kalvoi myös pelko sairastumisesta, jolloin miestäni olisi kutsunut saman tien osasto ja pahimmillaan kantasolusiirto olisi siirtynyt eteenpäin. Tästä syystä vietimme joulun kahdestaan, mikä sekin oli ihan mukavaa, mutta vuosikymmeniä kestäneiden jouluperinteiden puuttuminen vaikeutti tunnelmaan pääsyä.

Tänä vuonna ilmoitunkin, että tästä joulusta tulee kaikkien aikojen joulu. Aion uppoutua niin syvälle joulukuplaani, jottei kyynisinkään joulunvihaaja saa sitä puhkottua