Vuosista 2021 ja 2022: elämää kantasolusiirron jälkeen

31.12.2020 makasin yksin sängyssä vuoden vaihtuessa ja mietin, että kunpa juuri vaihtunut vuosi olisi jo ohi. Yritin nukkua koko vaihteen yli, mutta rakettien pauke piti minut hereillä. Niiden pauke tuntui suorastaan vittuilulta. Katsoin Instagramista muiden juhlintaa ja skumppalaseja: en ole koskaan eläessäni tuntenut itseäni niin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Mietin 300 kilometrin päässä olevaa aviomiestäni, ja olisin tehnyt mitä tahansa, että olisin saanut halata häntä sillä hetkellä.

Toivoin, ettei vuoden 2022 vaihtuessa sängyn toinen puoli ole tyhjä. Yritin sulkea ajatuksen pois mielestäni, mutta se pompahti väkisinkin mieleeni – ei ollut mitään varmuutta siitä, olisinko vuoden 2021 päättyessä vain 30-vuotias leski.

31.12.2021 sänkyni toinen puolisko ei ollut tyhjä. En ole – luojan kiitos – leski, vaan hyvin terveen oloisen miehen vaimo. Edelleen. Asiat ovat monella tapaa paremmin, kuin osasin vuosi sitten kuvitella. Voi kunpa olisinkin nähnyt edes välähdyksen tästä päivästä – se olisi tehnyt vuodesta huomattavasti helpomman. Vuosi 2021 oli monella tapaa ristiriitainen. Alku vuonna tapahtunut kantasolusiirto ja siitä johtunut kuukauden erossa olo oli elämäni rankinta aikaa. Kevät meni melkoisessa sumussa, enkä muista tuosta ajasta oikeastaan mitään. Elimme jatkuvassa epävarmuudessa, kun emme tienneet, onko syöpä kokonaan poissa ja toimiiko kantasolusiirre oikein. Pelossa eläminen ja toipuminen kantasolusiirrosta otti luonnollisesti aikansa. Ottaa edelleen.

Onneksi kaiken suhteen meno on ollut loppuvuotta kohti nousujohteisempi. Käänne parempaan tapahtui aika lailla kesäkuussa. Silloin kuulimme, että leukemian jäännöstauti on negatiivinen (eli tautisoluja ei ole luuytimessä) sekä sen, että siirre on alkanut toimia oikein. Hyvät uutiset ovat saaneet leijumaan viisi metriä maanpinnan yläpuolella, vaikka uusimisriski on olemassa vielä pari vuotta. Yritämme kuitenkin elää niin tavallisesti kuin mahdollista. Minäkin olen syksyllä jaksanut taas harrastaa ja pitää parempaa huolta itsestäni. Jaksan taas innostua asioista, joka oli tauolla aika lailla vuoden. Vähitellen kohti parempaa.

Vuoteen 2022 lähden luottavaisin mielin. Mieheni viimeinen ylläpitohoito oli 31.12.2021 ja viimeinen Turun kontrolli on toivottavasti nyt tammikuussa. Sen jälkeen kontrolliväli ilmeisesti taas harvenee ja ne ovat Seinäjoella. Aina kontrollin lähestyessä huomaa, että ahdistus kasvaa, joten ”loma” kaikesta syöpään liittyvästä on ihanaa.

Toivon myös kovasti, että tänä vuonna mieheni pääsisi takaisin työelämään. Tällä hetkellä sairauslomaa on toukokuun loppuun, mutta varmuudella ei vielä tiedetä, voiko hän silloin palata töihin. Hän on töissä vesihuollolla, joten erilaisten bakteerien välttely on kyseisessä työssä mahdotonta. Lääkäri olikin todennut, että hän voisi palata töihin vaikka heti, paitsi tuohon nykyiseen. Alanvaihtoa ei kuitenkaan vielä suositeltu, vaan ajan myötä vastustuskyvyn pitäisi palata entiselleen. Nyt kun vastustuskykyä alentava ylläpitohoito on ohitse, mahdollisuudet työelämään palaamiseen nousee.

Toivon, että vuoden 2022 vaihtuessa vuoteen 2023 elämä olisi mahdollisimman tavallista ja tasaista. Ei mitään töyssyjä, kiitos.