Viime päivien uutisointi siitä, että internet ei unohda (case Mikko Kärnä), sai itsenikin pohtimaan tätä blogiani. Haittaisiko työnhakuani, jos tulevaisuuden työnantajani lukisi tämän blogin läpi? Aihe on nimittäin todella henkilökohtainen, enkä asiaa tuo esiin aina, kun kohtaan uuden ihmisen.
Selasin omia tekstejäni ja tulin siihen tulokseen, että jos haittaa niin sitten se ei ole ehkä minun työpaikkani. Joka kolmas meistä sairastuu syöpään elämänsä aikana. Käytännössä jokainen meistä kohtaa syövän itse tai läheisen kautta. Tämä aihe on raskas, mutta niin monelle ihmiselle totta. Miksi sitä pitäisi piilotella?
Jos joku ihminen saa lohtua teksteistäni, olen siitä iloinen. Olen halunnut koota tietoa ja vertaistukea tänne, koska olen sitä itsekin kaivannut kaiken tämän keskellä. Kuitenkin ennen kaikkea tämä blogi on itselleni terapiaprojekti. Olen saanut tänne kirjoitettua asioita, joista ääneen puhuminen on vaikeaa. Usein olo on kevyempi, kun on kirjoittanut asiat auki. Vaikeimmat tunteeni olen jättänyt pois, koska ne tuntuvat liian yksityisiltä, mutta toisaalta iloisista ajatuksista ei tule niin helposti kirjoitettua kuin surullisista. Siksi tämän blogin yleisvire taitaa olla aika masentava :D. Silti koen, että tämän blogin kirjoittaminen on ollut itselleni tärkeä osa ensin toipumista ja nyt uusiutumisen jälkeen jaksamista. Olen myös saanut joitain kommentteja siitä, että blogini on tuonut lohtua tai tietoa leukemiasta. Kommentit ovat itselleni signaali siitä, että näitä asioita on tärkeä tuoda ilmi, vaikka joku tulevaisuuden työnantajani voisikin kokea blogini aiheen vaivaannuttavana. Tietoa on internet pullollaan, mutta tunne nähdyksi tulemisesta on se, mitä kaiken keskellä kaipaamme.
Koska blogini aihe koskettaa toisen ihmisen terveydentilaa, on se vaatinut rajojen miettimistä. Mieheni ei tätä blogia halua itse lukea, mutta on tietysti tietoinen siitä. Olen melko avoimesti kertonut diagnoosista, hoidoista ja niiden vaikutuksista, mutta todella paljon jätän kertomatta. Pyrin kirjoittamaan asioista yleisellä tasolla, mutta tuomaan samalla myös henkilökohtaista kokemustamme ilmi. Kuitenkin tarkimmat yksityiskohdat ja kuvailut mieheni terveydentilasta tai hoitojen sivuvaikutuksista olen jättänyt pois, enkä missään vaiheessa ole esimerkiksi kertonut mieheni ja minun välisistä yksityisistä keskusteluista.
Pyrin siihen, etten tuo ilmi mieheni omia tuntemuksia, koska enhän minä voi tai edes halua puhua toisen ihmisen puolesta. Se tuskin yllättää ketään, jos sanon diagnoosin olleen järkytys miehelleni tai että kantasolusiirtojakso oli hänelle todella rankka, mutta toki tähän kahteen vuoteen on mahtunut aivan älyttömästi kaikenlaista muutakin. Myöskään mieheni terveydentilaa en tarkemmin ole täällä puinut muuta kuin hematologiselta kannalta. Luuydinnäytteiden ja verikokeiden tulokset ovat niin arkipäiväinen osa leukemian hoitoa, että koko sairaudesta kertominen olisi mahdotonta ilman niitä. Koska kyse on verisyövästä, on koko elämämme käytännössä kaksi vuotta pyörinyt veren ympärillä. Oireet ja hoitojen sivuvaikutukset ovat yksilöllisiä, mutta toki tietyt vaivat toistuvat kaikilla syöpäpotilailla. Sen vuoksi näidenkään kuvausta en ole kokenut liian yksityisiksi. Samat infot kun löytyvät monesta muustakin paikasta.
Joten vastauksena otsikon kysymykseen: on. Aihe ei välttämättä kaikkia kiinnosta mutta koskettaa ainakin välillisesti. Niin moni kamppailee näiden asioiden kanssa, joten niitä täytyy tuoda ilmi. Vaikka välillä itsekin on kokenut suurta ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta, tiedän, etten ole ainoa. Syöpä on iso osa meidän arkeamme ja valitettavasti myös minua itseäni. Kokemukset kulkevat mukanani sinne, minne ikinä menen. Oli se sitten uusi ihmissuhde tai työpaikka.
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 