Syöpä tuli taloon ja mullisti kaiken. Koko ajan ahdistaa enemmän tai vähemmän. Jatkuvasti on joku tulos tai lääkärin soitto, jota jännittää etukäteen. Näkyvyys tulevaisuuteen on lyhyt, eikä mitään suunnitelmia tehdä tai tavoitteita aseteta. Syöpä määrää tahdin, ja me vikisemme. Voiko silti olla onnellinen?
Viime viikonloppu oli hyvin tavallinen. Kävimme teatterissa ja keikalla. Näimme kavereita. Puuhasimme sitä sun tätä. Se oli ikään kuin vierailu normaalissa elämässä. Mieheni luuytimessä käynnissä oleva taistelu ei näkynyt ulkopuolelle, mutta ei se missään vaiheessa unohtunut. Vaikka tuntisin oloni miten onnelliseksi, silti kaikkea varjostaa pelko ja ahdistus. Mitä jos tämä kaikki viedään meiltä?
Joten ei. Elämä ei ehkä ole juuri nyt hyvää, mutta ei se nyt aivan surkeaakaan ole. Syöpähoidot ovat raskaat, joten se näkyy yleiskunnon heikentymisenä. Kun unelmointi viedään elämästä, se tekee katkeraksi. Mutta alusta asti minulla on ollut tavoite, että kaikesta huolimatta pyrimme elämään mahdollisimman normaalisti. Se, kuinka normaalia elämä on, riippuu tietysti hoitojen vaiheesta. Jos toinen on todella kipeä tai vielä parempaa, sairaalassa, on normaalin arjen ylläpitäminen tietysti mahdotonta. Mutta mikäli saamme olla kotona ja olotila sen sallii, koitamme tehdä tavallisia asioita. Teemme ruokaa, ulkoilemme, riitelemme kotitöistä ja katsomme Netflixiä. Puhumme normaaleista asioista, emmekä liikaa vatvo asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Keskitymme tulevaisuuteen hoitojen jälkeen, vaikkei sellaista tulevaisuutta ole meille voitu luvata.
Aina kun mieli tekee reissujaan kohti mahdollista toista kantasolusiirtoa, koitan palata tähän hetkeen. Kysyn itseltäni, voinko vaikuttaa johonkin pelottavaan asiaan tässä vaiheessa. Muuttaako asian murehtiminen lopputulosta? Ei. En voi vaikuttaa tänään siihen, mitä meille ensi vuonna tapahtuu. Mikään määrä murehtimista ei muuta lopputulosta. Toisinaan pelkojen keskeltä on vaikeaa kammeta itseään pois, mutta suurimmaksi osaksi se onnistuu. Ihmisen mieli on outo asia, sillä se osaa tiettyyn rajaan asti suojella itseään. Jos olemme saaneet huonoja uutisia tai mieheni kunto on heikko, on toivosta kiinni pitäminen vaikeaa, mutta aina se jonkun toivon rippeen löytää, johon tarttua. Mieli tarttuu pienimpäänkin toivon kipinään viimeisillä voimilla.
Olen myös erittäin itsepäisesti käynyt töissä koko tämän ajan. Joitain sairaslomapätkiä on ollut alkushokin käsittelyssä, mutta aina olen palannut takaisin töihin sitten, kun olen sairaalasta kotiutunut miestäni tukemasta. Motivaation kanssa on voinut toisinaan olla ongelmia, jos kotona kaikki ei ole ollut hyvin. Kuitenkin itse koen, että töihin uppoutuminen on minun tapauksessani hyväksi mielenterveydelle. Saan muuta ajateltavaa ja näen, että maailma pyörii omasta tilanteestani huolimatta. Maailma ei pysähdy, vaikka oma maailmani onkin pysähtynyt. Välillä se tuntuu kummalliselta, mutta enimmäkseen lohduttavalta.
Tuntuu katkeralta selata kuvia viime keväältä. Lopultakin oli tunne, että me selvisimme tästä. Kaikki alkoi näyttää niin hyvältä. Asian käsittely oli edelleen kesken, eikä kontrolleihin ikinä osannut suhtautua tyyneydellä, mutta kuitenkin myrskypilvien takaa pilkisti aurinko. Koko ajan kirkkaammin ja kirkkaammin. Pää ei oikein vieläkään pysty hyväksymään sitä, kuinka nopeasti kaikki loppujen lopuksi romahti. Onnelliset ajat ovat niin kirkkaana mielessä, mutta silti niistä tuntuu olevan vuosia. Voi miten toivonkaan, että saamme vielä elämämme takaisin.
Elämä ei ehkä ole hyvää, kun syöpähoidot ovat käynnissä. Mutta pyrin tekemään siitä aina niin hyvää, kuin se sillä hetkellä vaan voi olla. Syöpä asettaa olosuhteet, mutta minä päätän, miten niihin suhtaudun. Joskus huonommalla, joskus paremmalla menestyksellä.