Kantasolusiirto nro 1 oli aikalailla kaksi vuotta sitten. Vuosipäivä meni täysin huomaamatta ohitse. Tänä vuonna ei ollut juhlallisuuksia – ei tee mieli juhlia asiaa, joka voidaan tulkita jossain määrin epäonnistuneeksi. Vuosi sitten kaikki näytti erilaiselta. Lääkäreiden puheissa oli loppututkimukset, kontrollivälien lyhentäminen ja pitkäaikaisvaikutusten läpikäynti. Minä leivoin kakun ja ostin lahjan miehelleni hänen 1-vuotissynttäreiden kunniaksi.
Kaksi vuotta sitten mietin paljon, miltä elämä näyttää vaikkapa loppuvuodesta. Mielessäni oli kaksi vaihtoehtoa: joko mieheni on parantunut tai sitten olen nuori leski. Kahden vuoden päähän ei syövän tultua taloon mietitä yhtikäs mitään, mutta siltikään pienessä mielessänikään ei käynyt, että kahden vuoden päästä olisin täsmälleen samassa tilanteessa – valmistautumassa mieheni kantasolusiirtoon nro 2. Kiitollinen olen siitä, että tämä kolmas vaihtoehto on olemassa.
Toisaalta olisi tehnyt mielenterveydelle hyvää, että olisi nähnyt kaiken menevän hyvin pitkään. Toisaalta, en olisi halunnut tätä päivää nähdä. Tässäkin hetkessä on hyvä todeta se, ettei auta mennä kuin päivä ja hetki keräällään. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, eikä toisaalta niihin pahimpiin uutisiin mitenkään voi tai kannata edes yrittää varautua etukäteen. Syöpä tekee sen, että yhdessäkin hetkessä on ihan tarpeeksi. Mieli pystyy käsittelemään akuuteimman kriisin kerrallaan.
Kantasolusiirto nro 2 – millä mielin sitä kohti?
Kurkistaisinko nyt tulevaan, jos voisin? En tiedä. Toisaalta tämä epätietoisuus on aivan kamalaa, mutta vaikeimpina hetkinä toivo parantumisesta saa jaksamaan. Jos se toivo vietäisiin pois, romahtaisi kaikki. En mitenkään pystyisi käymään läpi uutta kantasolusiirtoa ja kaikkea siihen liittyvää, jos tietäisin lopputuloksen olevan se pahin. Toivo on aina sellainen asia, mihin tarttuu kaikin voimin. Oli se toivonkipinä sitten kuinka pieni tahansa.
Epätietoisuus kuuluu syövän kanssa elämiseen. Se on monin paikoin myös se, mikä tekee kaikesta rankempaa. Ei voi suunnitella mitään tai asettaa tavoitteita pitkälle aikavälille. Tai ainahan voi, mutta pitää myös varautua suunnitelmien peruuntumiseen. Meille on kilahtanut jo joitain polttarikutsuja keväälle – pian varmaan myös kutsuja häihin. Vaikea niihin on vastata oikein mitään, kun ei meillä ole vielä tarkempaa tietoa toisesta kantasolusiirrosta. Se, kuinka siitä toipuminen sitten menisi, on vielä suurempi mysteeri. Muuttujia on niin paljon, ettei taitavinkaan matemaatikko saisi siitä yhtälöä tehtyä.
Luovuttajien tutkiminen on edelleen kesken. Olo on ristiriitainen. Tottakai hartain toiveeni on, että miehelleni löytyy luovuttaja, jonka avulla hän paranee pysyvästi. Jos meillä olisi päivänmääriä tai jotain tarkempaa tietoa, pystyisi vähän miettimään elämäänsä viikkoa pidemmälle. Kuitenkin ilman tarkkaa päivänmäärää saa vielä toistaiseksi leijua harhakuvitelmassa, että oikeastaan kaikki on hyvin.
Ajatuskin kaikesta siitä epävarmuudesta, kivusta, pelosta ja erossa olosta tuntuu kamalalta. Vaihtoehtoja ei vaan ole, joten totean lopuksi: Let’s do this one more time.
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 