Käänteishyljintä ei ollutkaan niin taputeltu juttu, kuin viime kirjoituksessani iloitsin. Käänteishyljintälääkitystä alettiin laskea viime viikon alkupuolella, ja viikonloppuna oltiinkin taas päivystyksessä. Tyypillistä syöpähoitoelämää.
Olin lauantaina Provinssissa ystävieni kanssa. Olin onnellinen – oli ihanaa juhlia, tanssia ja nauttia musiikista. Tuntui, että aina välillä vartiksi pystyi unohtamaan koko leukemian ja kaikki tämän vuoden tapahtumat.
Seuraavana aamuna hieman krapulaisena olikin mukava kuulla, että miehelläni oli edellisenä päivänä alkanut samanlainen oireilu kuin edellisellä kerralla. Seurasimme vielä hetken tilannetta, ja lopulta mieheni päätyi soittamaan osastolle. Käsky kävi taas Seinäjoelle päivystykseen.
Seinäjoelle ajaessani vain mietin, että tämä on jonkin sortin kosto maailmankaikkeudelta. Mitäs menit eilen nauttimaan elämästä ja unohtamaan vartiksi. Nyt mennään päivystykseen ja palaudutaan ryminällä maanpinnalle. Aallonharjalta pohjamutiin.
Saattelin mieheni päivystykseen, sillä omaisia ei päästetä sinne. Minä istuskelin parkkipaikalla ja kiertelin Ideaparkissa odottaessani. Ei varsinaista herkkua krapulassa. En tiedä, oliko Provinssilla vaikutusta, mutta miehelläni meni TUNTI siihen, että hän pääsi edes huoneeseen. Toinen tunti taisi mennä verikokeiden ottamisen odottelussa ja kolmas sitten tulosten odottamiseen. Mietimme kotona, että lähdetäänkö suoraan Turkuun ja skipataan Seinäjoen päivystys, mutta hoitaja Turusta meinasi, että kortisonia olisi pakko saada mahdollisimman nopeasti. Mutta kaiken tuon ruuhkan keskellä olisimme ehtineet ajella Turkuun, ennen kuin kortisoni laitettiin menemään. Jos näitä keikkoja vielä tulee, jätämme tuolla Seinäjoen päivystyksessä sekoilun kyllä väliin.
Mieheni oireet olivat lievät, eivätkä ne loppujen lopuksi kestäneet kauaa. Turussa kuitenkin kortisoni jatkui ja hänet tutkittiin monin tavoin. Ensimmäistä kertaa hän pääsi esimerkiksi kokemaan sellaisen ihanuuden, kuin suoliston tähystys. Lähinnä lääkäreitä kiinnosti, että onko kyse käänteishyljinnästä vai jostain tulehdukseta. Suolistosta ei kuitenkaan löytynyt mitään, joten ilmeisesti teoria käänteishyljinnästä edelleen pitää.
Minä olen pohdiskellut, että mitkähän tässä mahtavat olla seuraavat askeleet. Kortisoni lopetettiin, mutta käänteishyljintälääkkeen annostus nostettiin taas tappiin. Tuo lääke tuntuu toimivan, mutta lääkitys pitäisi silti saada purettua. Kyseinen lääke ei samalla tavalla vaikuta uusiutumisriskiin kuin kortisoni, mutta silti se riski on olemassa. Toivon, että lääkärit tietävät, mitä tekevät asian kanssa.
Jostain syystä tässä kuussa koittava luuydinnäyte on kummitellut mielessäni, vaikka siihen on vielä viikkoja aikaa. Ensimmäinen oli puhdas, mutta valitettavasti sen tiedostaa liiankin hyvin, että seuraava tulos voi olla mitä vaan. Ensimmäisellä kierroksella oma pääni oli tässäkin asiassa aivan eri taajuudella. Silloin yksi puhdas luuydinnäyte tarkoitti minulle lopullista parantumista. Ei sillä, aina ne näytteet jännittivät, mutta ei kuitenkaan samallalailla ahdistanut kuin nykyään. Aikaisemmin annetut ennusteet ovat pyörineet repeatilla päässä.
Ahdistaa, kun vidazaa ei ole vieläkään päästy jatkamaan, ja se, että puolustusjärjestelmää edelleen joudutaan hillitsemään käänteishyljinnän vuoksi. Sen kun pitäisi antaa käydä täydellä teholla leukemiaa vastaan. Olen myös jatkuvasti lähtökuopissa lähtemässä päivystykseen käänteishyljinnän vuoksi, enkä todellakaan suunnittele kesälomaa juuri nyt. Aivan turha suunnitella, kun näköjään koko ajan jotain ilmaantuu.
Ei oikein voi sanoa muuta taas kuin huoh.
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 