Mitä kuuluu? Syöpäarjen vaikein kysymys

”Mitä kuuluu” on kysymys, johon kuuluu vastata ”hyvää” tai ”eipä mitään ihmeitä”. Se on sellainen small talk -kysymys, joka esitetään aina näkemisen/puhelun yhteydessä. Mutta entä jos mitenkään ei pysty tuohon peruskysymykseen vastaamaan, että hyvin menee tai eipä mitään ihmeitä, kun koko elämä on yhtä kauhuelokuvaa. Pitäisikö jokaiselle puolitutulle selvittää aina koko syöpätarinamme ja mahdolliset tulevat käänteet, vaikkei niihin itsekään osaa vastata? Vai voiko vain vastata, että juuri nyt on vähän rankkaa? Ja sitten vastata mahdollisiin lisäkysymyksiin, joihin ei ole vastausta?

Läheisillekin ihmisille on tällä hetkellä todella vaikea vastata mitään. Olenkin ratkaissut tämän niin aikuismaisesti, etten vastaa puheluihin tai viesteihin. Meillä ei ole tätä päivää pidemmälle tietämystä siitä, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos vaivaudun vastaamaan jotain, on vaikea kysyä vastavuoroisesti mitään. Ei minusta ole kantamaan muiden huolia, enkä osaa iloita muiden onnesta. En ikinä ole halunnut olla näin katkera ihminen, mutta syöpä on tehnyt minusta tällaisen. Tiedän, että kohtaamiseni on juuri nyt vaikeaa mutta toivon, että kaiken jälkeen minulla on vielä ystäviä. Vaikken juuri nyt osaa itse olla hyvä ystävä.

Voin vastatata, että tänään ihan ok, mutta huomenna kaikki voi olla täysin romahtanut. Tai että eilen ihan ok, tänään taas ei. Vastaus riippuu myös siitä, että mihin tätä vaihetta vertaa. Uusiutumisen jälkeen on ollut aikoja, kun olemme eläneet melko normaalistikin. Kukaan ulkopuolinen ei ole voinut arvata, mitä käymme taustalla läpi. Siihen nähden, että mieheni on ainakin kerran lähes kuollut hoitojen vuoksi, niin voisi sanoa syksyn menneen aika hyvin. Emme ole joutuneet olemaan sairaallassakaan pitkiä aikoja, mikä on tietysti seitsemän viikon sairaalareissuun verrattuna aika hyvin. Mutta kyllä tämä elämä tällä hetkellä rankalta tuntuu. Ehkä fyysisesti on mennyt ihan hyvin mutta henkisellä tasolla ei. Lääkärit tuijottelee lukuja, ja itse ei ymmärrä niistä luvuista mitään, jotta osaisi edes kysyä.

Ensimmäisellä kierroksella oli jotain tietoa siitä, miten hoidot tavallisesti etenevät. Harva juttu meni täysin suunnitelmien mukaan, mutta silti tiedossamme oli seuraava vaihe. Kaikki olivat todella toiveikkaita ja asenne oli se, että hoidetaan mies kuntoon ja sitten jatkatte elämäämme eteenpäin. Nytkin on sanottu kyllä, ettei tässä olla luovuttamassa, mutta muuten tuntuu siltä kuin vaeltaisi pimeydessä ilman yhtäkään kiintopistettä. Jotenkin koittaa rämpiä eteenpäin, mutta vaikeaa se on, kun ei yhtään tiedä, mihin on menossa.

Läheisenä on niin vaikea katsoa vieressä, kun toinen käy päässään isoja asioita, eikä osaa sanoa mitään tai edes kysyä oikeita kysymyksiä. Haluaisi tehdä mitä tahansa helpottaakseeni toisen oloa, mutta työkalupakissa ei ole yhtikäs mitään. Parhaaksi olen nähnyt sen, että koitan pitää arjen mahdollisimman tavallisena ja puhua tulevaisuudesta valoisaan sävyyn. En anna itseni romahtaa mieheni nähden, jottei hänelle tule lisää taakkaa kannettavaksi.

Mutta mitään tietoa minulla ei ole, toiminko oikein. Jatkan rämpimistä ja toivon, että joku valonpiste tulee joskus horisonttiin. Siihen asti ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin elää sekunti kerrallaan. Joskus sekunti pidentyy minuutiksi ja ehkä vielä joskus päiväksi. Niin kliseistä kuin se onkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: