Syövästä pitää puhua, vaikka se olisi kuinka epämukavaa

Eräänä lauantaina kävelin läpi sairaalan aulan illalla, ehkä noin kahdeksan aikaan. Aula oli hiljainen, mutta huomasin erään pöydän ääressä naisen. Hän oli ollut jo päivällä aulassa, kun olimme käyneet kahvilla. Silloin hän puhui puhelimessa, ja kuulin sanat ”syöpä” ja ”leikkaus”. Nähtyäni hänet monta tuntia myöhemmin edelleen odottamassa aulassa ymmärsin hänen odottavan läheistään syöpäleikkauksesta. Ehkä puolisoaan, vanhempiaan tai ystäväänsä. En tiedä, mutta pitkä ja raskas päivä oli selkeästi ollut. Lähetin hänelle myötätuntoisia ajatuksia ja jatkoin matkaani.

Liukuportaissa matkalla parkkihalliin ylöspäin menossa oli teinipoika ja kaksi vanhempaa naista. Kaikkien kasvot olivat itkuisia, ja toinen naisista puristi toisessa kädessään kukkia ja toisessa teinipojan kättä. Näin pelon ja surun heidän kasvoillaan. Mietin, ettei lauantai-iltana tehdä mitään rutiinitoimepiteitä. Lähetin mielessäni heillekin voimia.

Menin Prismaan ostamaan iltapalaa. Energiajuomahyllyllä oli nuorisoporukka. Sipsihyllyllä pariskunta valitsi herkkuja leffailtaa varten. Nuori mies meni kassalle yhden einesaterian kanssa – varmaan matkalla yövuoroon.

Puolen tunnin sisään matkustin toisesta ulottuvuudesta toiseen. Sairaalasta – kuoleman, pelon ja sairauksien keskeltä – Prismaan ihmisten keskelle, jotka eivät tienneet tuosta toisesta ulottuvuudesta mitään. He pystyivät elämään elämäänsä, tekemään suunnitelmia seuraavaan päivään ja unelmoimaan.

Ne ihmiset, jotka eivät ole joutuneet elämään vaikeiden sairauksien keskellä, eivät tavallisesti myöskään osaa suhtautua toisen ulottuvuuden porukkaan. Jokainen meistä tietää sen epämukavuuden ilmeen heidän kasvoillaan ja tarpeen käyttää kliseisiä sanontoja, kun eivät he muuhunkaan pysty. Enkä minä heitä moiti. Ei ole olemassa mitään oikeita sanoja tai tapoja toimia. En itsekään osaa valita aina sanojani, vaikka kokemusta onkin jo kertynyt.

Kaikki meistä myös tietää, että parasta on päästä juttelemaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka käyvät samaa läpi. Vertaistuki on parasta tukea, mitä on. Kun ei tarvitsekaan yhtäkkiä avata jokaista termiä, käydä hoitoprotokollia läpi tai kertoa ennusteesta. Toinen tietää termit ja tietää, kuinka hoidoista tai ennusteesta puhuminen ei olekaan ihan niin yksinkertaista. Ei epämukavuutta, ei kliseisiä lauseita.

Siksi meidän täytyy pitää itsestämme meteliä. Silläkin uhalla, että aiheutamme asioista ymmärtämmättömissä epämukavuuden tunnetta. Meidän täytyy löytää toisemme, jotta saamme tehtyä elämästämme toisessa ulottuvuudessa edes pykälän helpompaa.

Olen niin kiitollinen, että minulla on tämä blogi. Lähelläni ei ole montaa ihmistä, jotka ymmärtäisivät, mitä käyn läpi. Teidän lukijoiden kautta muistan päivittäin, etten ole yksin. Tänne pystyn kirjoittamaan asioita, joita en jaksa muille selittää. Te ymmärrätte ja tiedätte, mistä puhun. Olen kiitollinen jokaisesta kommentista ja yhteydenotosta. Ne muistuttavat aina siitä, että täällä hyvin yksinäisessä ulottuvuudessa on muitakin.

Joka kolmas ihminen sairastuu elämänsä aikana syöpään. Se tarkoittaa aika isoa määrää läheisiäkin. Ei ole tarkoituksenmukaista hieroa tätä ”syöpäjästien” naamaan ja pelotella, mutta jokaisen on silti hyvä tiedostaa se, että syöpä on monelle ihmiselle totta. Emme mekään ikinä uskoneet, että se voisi näin nuorena osua omalle kohdalle. Me elimme aiemmin ihan niin kuin ne Prisma-pariskunnat nyt. Tietämättöminä ja varmoina siitä, ettei meille voisi sattua mitään pahaa.

Kun ihminen sitten tempaistaan tähän ulottuvuuteen, olisi niin tärkeää, että joku olisi ottamassa koppia. Kertomassa, että tästäkin voi selvitä. Tämän asian kanssa voi elää, vaikkei se helppoa tai kivaa tule olemaan. Hoidoissa keskitytään fyysiseen hyvinvointiin – psyykkisen terveyden kanssa jää meidän yhteiskunnassamme todella yksin. Mentaliteetti on kutakuinkin lääkkeet käteen ja good luck. Rako kahden ulottuvuuden välillä on iso, ja moni jää harhailemaan jonnekin sinne välille. Raskaiden ajatuksien kanssa tavalliseen elämään ihmettelmään, että miten nämä ihmiset voivat näyttää näin tavalliselta, vaikka kaikki on romahtanut. Vanhat ystävätkään eivät enää löydä sanoja.

Välillä kyseenalaistan, onko minun fiksua vuodattaa ajatuksiani ja mieheni tarinaa internetiin. Sitten ajattelen itseäni syyskuussa 2020. Harhailemassa ja ihmettelemässä, onko kukaan koskaan selvinnyt syövästä. Kirjoitan faktoja ja fiiliksiäni ylös yhtä paljon tuota vuoden 2020 Hanskia varten kuin teitäkin, jotka tänne ulottuvuuteen on tahtomattaan temmottu. Tervetuloa ja olen pahoillani.