Kantasolusiirtoon valmistautumista

Saatiin eilen kantasolusiirron tarkka päivä tietoomme. Se siirtyi päivällä alkuperäisestä lentoaikataulujen vuoksi. Erittäin hullua ajatella, että kantasolut lentävät Suomeen. Pitääkö niille varata oma paikkansa lentokoneesta? Tuskin niitä ruumaan voidaan lykätä? Vai ilmestyykö kantasolut hihnalle niin kuin matkalaukutkin? Onko jonkun työ lennättää kantasoluja ympäri maailman? Rupesi kiinnostamaan niin paljon, että täytyy selvittää.

Lentoaikataulun vuoksi myös sairaalaan siirtyminen siirtyi päivällä. Yksikin päivä lisää kotona tuntuu tässä tilanteessa juhlan arvoiselta. Lisäksi luuydinnäytteen tuloksista soitettiin, että jäännöstauti on negatiivinen. Se on hyvä juttu, sillä siirtoon päästään nyt hieman paremmista lähtökohdista. Minulla on jonkinlainen muistikuva, että ennen edellistä siirtoa jäännöstauti olisi ollut positiivinen, mutta en ole täysin varma. Täytyy myöntää, että vaikka olen paljon kirjoittanut aiheesta, en silti ole ihan varma termistöstä. Kuitenkaan blasteja ei ole näkyvissä, ja se on pääasia.

Eilen oli siis hyvä päivä. Maanantaina taas ei. Väsytti ja kiukutti niin kuin pientä lasta. Minun olisi tehnyt mieli polkea jalkaa ja kiukutella. Jotenkin se vaan iski, kun tajusi kyseessä olevan viimeinen täysinäinen viikko kotona. Koko homma alkaa konkretisoitua päivä päivältä. Tavaraa siirretään jo vähitellen sairaalakassiin ja mielessä kootaan ostostolistaa puuttuvista tavaroista. Tarvitsen ainakin yhdet uudet leggingsit, sillä ne ovat paras vaate sairaalaan. Sairaalasarja on aloitettu, ja sitä riittää onneksi 11 kautta. Kyseessä on zombeista kertova sarja, joten mielestäni sopii ihan hyvin tämän hetkiseen mielentilaan ja seuraaviin viikkoihin.

Lisäksi työpaikallani ja ylipäätään Suomessa tuntuu olevan liikkeellä aivan käsittämätön flunssa-aalto. Melkoista luodinväistelyä sanoisin, sillä nyt ei saa sairastua. Ei vaan saa.

Mieliala on jotenkin aivan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. Se tekee paljon, ettei meidän tarvitse olla nyt erossa kuukautta. Emme ole saaneet keneltäkään konkreettista vastausta osaston vierailuajoista. Jotain rajoituksia on, mutta kohdallani joustetaan, kun välimatkaa on niin paljon. Kukaan ei ole kuitenkaan kertonut, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Olenkin päätynyt siihen, että olen osastolla niin paljon kuin ehdin ja oletan, että minut sitten ajetaan pois. En enää edes yritä selvittää asiaa, kun ei kukaan halua asiaan vastata suoraan. Sen sanoin, ettei tunti päivässä ole meidän kohdalla mahdollista, ja se ymmärrettiin. Yöpymiset ja työt olen saanut järjestettyä niin, että pystyn joustavasti kulkemaan. Osittain autolla mutta myös julkisilla, sillä kulkemista on edessä paljon.

Ensimmäinen kantasolusiirto ja siitä toipuminen on tuoreessa muistissa, joten ei varmaan yllätä kun sanon, että ilmassa on myös pietä pakokauhua. En vaan haluaisi uskoa, että joudumme käymään kaiken sen uudelleen läpi. Vieläpä hieman huonommilla lähtökohdilla. Kuitenkin eilen tuon jäännöstautiuutisen jälkeen annoin hetken mielelleni luvan miettiä, että entä jos kaikki meneekin hyvin? Voisiko mieheni olla se, joka heittää tilastoilla vesilintua ja osoittaa olevansa poikkeus tilastoissa? Sillä joku on aina se poikkeus. Ja kun tarkemmin mietin, niin jos joku niin mieheni voisi olla se. Hän on tehnyt sen aiemminkin hyvässä ja pahassa. Se, että kolmikymppinen mies ylipäätään sairastuu leukemiaan on harvinaista. Sen jälkeen hän on selvinnyt esimerkiksi suolitulehduksesta nollasoluvaiheessa, vaikka toivoa ei paljon annettu. Miehestäni yksilönä ei ole mitään tilastoa, joten ennuste on 50-50. Niin minä ajattelen.

Jos emme tiedä, miten asiat menevät, luottakaamme siihen, että ne menevät hyvin. Siinä hyvä ajatus myös tälle päivälle ja jokaiselle ainakin seuraavaksi kuukaudeksi.