Kantasolusiirto – viikko 3

Kantasolusiirtojaksoa on takana nyt kolmisen viikkoa. Viimeksi sairaalajakso kesti neljä viikkoa ja kaksi päivää, joten parhaassa tapauksessa käynnistymässä on viimeinen kokonainen viikko! Huonoimmassa tapauksessa emme ole edes yli puolivälin – tätä kukaan ei tässä vaiheessa meille pysty lupaamaan. Kerroimme lääkärille, että tavoitteenamme on saada mieheni kotiin vuosipäiväksemme, johon hän totesi poliitikon elkein ”tavoitteita on hyvä olla” 😀

Viikko 3 ei ollut helppo. Kipuja on ollut paljon. Kivut ovat tulleet kovina kohtauksina lisääntyvissä määrin. Eikä loppua näy ennen kuin valkosolut alkavat ilmoitella itsestään. Se voi tapahtua jo tällä viikolla, mutta toisaalta mieheni luuydin on harvinaisen lujia kokenut. Tästä luuydin ei toki voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Jos olisi alun perinkin jättänyt ne leukemiasolut kehittelemättä, olisi saanut elellä huomattavasti leppoisampaa elämää.

Mutta luojalle (tai lääketieteelle) kiitos kipupumpusta! Sillä on saatu kipukohtaukset hallintaan niin, etteivät ne pääse kipuasteikon yläpäähän. Toki tästä aiheutuu se, että mieheni on melko tokkurainen ja väsynyt. Esimerkiksi viestit ovat välillä vähän jännittävää luettavaa, kun mieheni saattaa nukahtaa kesken kaiken 😀 Onneksi hematologian osastolla kipuun suhtaudutaan vakavasti, eikä jätetä kärsimään ja odottamaan. Osastojaksossa on muutenkin tarpeeksi, joten kivuissa oleminen olisi aivan liikaa.

Muuten olemme viettäneet aivan leppoisaa osastoelämää. Mitään akuuttia ei ole ollut, kun tulehdusarvotkin saatiin nopeasti alas niiden hieman noustua. Kaikki vaikuttaa tällä hetkellä menevän kipuja lukuun ottamatta hyvin. Jännittää toki, onko tämä tyyntä myrskyn edellä. Kun solut lähtevät nousemaan, alkaa myös mahdollinen käänteishyljintä. Hyvin todennäköisesti siltä ei tällä kertaa vältytä, kun luovuttajan ja mieheni kudoksissa on eroja. Mutta toivon, että se saadaan mahdollisimman nopeasti hallintaan ja että uudet solut keskittyisivät leukemisolujen tuhoamiseen.

Välillä mieli haahuilee tulevaan. Kaikista tärkeintä on saada mieheni kotiin toipumaan, mutta muistan kyllä viime kerrasta sen, että mieheni kotiutuessa kotiutui tänne myös ahdistus siitä, miltä näyttää luuydinnäytteen tulos. Tiedän, ettei sitä kannata murehtia tässä vaiheessa. Ei varsinkaan vielä, kun luuydin ei ole lähtenyt toimimaankaan. Mutta kyllä se ahdistus tuolla mielen sopukoissa jo asustelee.

Toisaalta sitä on miettinyt, että mitä jos kaikki meneekin hyvin? Mietin kesää, kun mieheni pääsee huoltamaan traktoriaan. Pohdin, saammeko vuoden päästä otettua toisen koiran, jonka nimeksi tulee Kerttu? Saammeko viettää perinteisen joulun ilman jatkuvaa ahdistusta?

Tällaisilla hyvin sekalaisilla mietteillä lähdemme kohti viikkoa nro 4. Tykkäättekö lukea tällaisia sekalaisempia kuulumispostauksia ilman päätä tai häntää? Itse olen muista blogeista tykännyt lukea reaaliaikaisesti kantasolusiirron etenemisestä, mutta tällainen viikkopostaus tuntuu itselleni sopivalta tavalta dokumentoida mieheni siirtojaksoa. Mielessä on pyörinyt toki tälle blogille tyypillisempiä pohtimispostauksia – ainakin teksti omaisen syyllisyyden tunteesta on päässäni suht valmiina.