Näin laulaa Olavi Uusivirta ja tänä kesänä myös Evelina ja Nelli Matula. Mutta jokainen syövän kanssa enemmän tai vähemmän tekemisissä ollut ihminen tietää, ettei se ole niin helppoa. Ennen sitä ajatteli, että kun sairaus on takana, niin sitten kaikki on hyvin ja entisellään. Usein vaikein vaihe alkaakin vasta sitten, kun aktiivihoidot ovat ohitse. Kun on aika pysähtyä, ihmetellä mennyttä ja pelätä tulevaa. Ymmärtää, mitä hittoa juuri tapahtui ja opetella elämään sen kanssa, että se voi tapahtua uudelleen. Koota osanen kerrallaan itseään kasaan.
Kun hoidot ovat käynnissä, sitä on tietynlaisessa putkessa. Koko ajan tapahtuu jotain, jolloin tuntuu myös siltä, että kaikki on vielä mahdollista. Ei siellä oikein voi tai jaksa murehtia, kun kaikki muukin on riittävän raskasta Kun sieltä pimeästä putkesta tulee ulos kirkkaaseen päivänvaloon, vähemmästäkin sitä joutuu vähän siristelemään. Koko maailma on mennyt eteenpäin, kun itse on junnannut paikoillaan.
Olo on tyhjä, kun joka viikolle ei olekaan matkustamista, jotain hoitotoimenpidettä tai tulosten odottamista. Onnellinen, mutta tyhjä. Mitä tapahtuu, kun ei tapahdu mitään?
Lomalla huomasin yhtenä päivänä ajattelevani, että olen onnellinen. Kaikki on hyvin, olen onnellinen. Sitten iski lähestulkoon paniikki. Yleensä romahdus on tapahtunut juuri silloin, kun kaikki on hyvin. Enhän minä nyt onnellisuudellani kiroa jotain pahaa tapahtuvaksi?
Tyyntä myrskyn edellä
Aika tasan kolme vuotta sitten Suomessa elettiin ensimmäistä koronavuotta, mutta olin silti jotenkin todella onnellinen. Kotona kaikki oli hyvin. Olimme viettäneet hauskoja viikonloppuja kavereiden kanssa. Olin juuri aloittanut työpaikassani, josta minulla oli todella hyvä fiilis. Diagnoosia edeltävänä päivänä olin koiramme kanssa pitkällä kävelylenkillä syksyisessä metsässä. Otin tilanteesta kuvan – ihan vaan muistoksi, sillä tunsin oloni niin onnelliseksi. Mieheni oli kipeänä, mutta ei mitenkään huolestuttavalla tavalla. Syysflunssaa vain, ajattelin.
Uusiutumista edetävänä aikana olin myös poikkeuksellisen onnellinen. Mieheni oli juuri palannut töihin takaisin lähes kahden vuoden sairasloman jälkeen. Järjestimme kylämme festareita kovalla tohinalla, ja yhdistyksemme puheenjohtajana olin jo pitkään elänyt ja hengittänyt festareita. Olin jännittynyt mutta innoissani. Kuten kirjoitin kesäkuussa, festarikuplani kuitenkin puhkaistiin silloin heti alkuunsa.
Jonkin sortin trauman takia onnellisuus on nykyään pelottavaa. Leukemiasta ei uskalla päästää täysin irti, jottei vaan joudu pettymään. Onnellisuus tuntuu ylimieliseltä leukemiaa kohtaan. Aivan kuin unohtaisi, millaisen taudin kanssa olemme joutuneet tekemisiin. Ihan niin kuin ennusteet pääsisivät niin vain unohtumaan.
Nämä ajatukseni kuulostavat joidenkin mielestä varmasti typeriltä. Pitäisi osata nauttia elämän pienistä iloista, eikä murehtia menneitä tai tulevia. Tiedän sen, mutta kai tämäkin on jossain määrin mielen tapa suojella itseään. Jollain todella kummallisella tavalla sitä kuvittelee, että jos leukemia vaikka uusisikin vielä, niin se olisi jotenkin helpompaa, jossei se tulisi yllätyksenä? Että siihen pitää etukäteen varautua, jottei se tuntuisi niin pahalta? Vaikka järkikin sen sanoo, ettei mikään määrä etukäteen murehtimista tekisi tilanteesta sen helpompaa.
Olenko ainoa, joka tuntee näin? Vai onko syöpä vain opettanut nauttimaan enemmän pienistä asioista?
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 
Lukiessani tekstiäsi ajattelin lähestulkoon jokaisessa kohdassa, että juuri näin! Oman puolisoni kantasolusiirrosta on nyt 8 kuukautta ja tunnistan tismalleen samoja tunteita kuin mitä osasit hienosti kirjoittaa sanoiksi. On vaikea elää niin sanottua tavallista arkea, kun leukemia on taustalla vaanimassa eikä tiedä milloin se sieltä hyökkää vai hyökkääkö enää ollenkaan. Koen samalla tavalla melkein pelkoa siitä, että välillä olen onnellinen, koska mitä jos juuri silloin käykin niin että tauti palaa. Jotenkin haluaisin ajatella, että tämä tunne laimenee ajan kanssa eikä ole enää niin voimakas kun aikaa kuluu, mutta syövän kanssa ei varmaan kannata julistaa mitään varmaksi. Jokaisesta onnellisesta hetkestä olen kuitenkin kiitollinen.
TykkääTykkää
Ihana kuulla, etten ole tässäkään asiassa ainoa. ❤️ ensimmäiseltä kierrokselta voin sanoa, että kyllä se pelko vähän laimenee, kun aikaa kuluu. Tai ainakin sen pelon kanssa oppii paremmin elämään. Mutta vähitellen ja pienistä hetkistä nauttien ❤️
TykkääTykkää