Millainen on hyvä lääkäri/hoitaja?

Kolmen vuoden aikana olemme viettäneet paljon aikaa sairaaloissa, joten olemme kohdanneet myös paljon lääkäreitä ja hoitajia. Pääasiassa olemme saaneet todella hyvää hoitoa, mutta toki matkan varrelle on mahtunut myös erityisesti lääkäreitä, jotka eivät ehkä loista sosiaalisilla taidoillaan.

Monesti on paras aloittaa aivan alusta: siitä päivästä, kun miehelläni alettiin epäillä leukemiaa. Meidät oli ohjattu Seinäjoen keskussairaalan päivystykseen lisätutkimuksiin tiedoin ”veriarvoissa on häikkää – varaudu jäämään yöksi.” Emme tästä osanneet vielä aavistaa lainkaan, mistä voisi olla kyse. Mieheni oli päivystyksessä tipan päässä, kun minä menin kotiin odottamaan lisätietoja. Jälkeenpäin mietittynä taisi olla selvää, että tuossa vaiheessa niin lääkärit kuin hoitajat tiesivät mistä on kyse. Olen jälkikäteen nähnyt ne verikokeiden tulokset, joiden perusteella meidät Seinäjoelle lähetettiin, ja maallikkokin näki jonkin olevan pielessä ja pahasti. Meni kuitenkin nelisen tuntia, ennen kuin meille kerrottiin epäilystä. Lopulta tästä miehelleni kertoi hoitaja, sillä hänen mielestään miehelläni oli oikeus tietää. Mysteeriksi jäi, miksi lääkäri pitkitti asiasta kertomista.

Ensimmäinen kohtaaminen lääkäreiden kanssa syöpätaipaleella oli ikävä. Kun pääsin viemään miehelleni tavaroita ennen Tampereelle siirtoa, tämä samainen lääkäri totesi, ettei nyt itku auta. Olimme aivan shokissa, enkä siinä tilanteessa saanut sanaa suustani. Ei, itku ei varmasti auta, mutta olimme juuri saaneet kuulla elämämme järkyttävimmän uutisen. Sellaiseen tilanteeseen kroppa reagoi itkulla.

Tarina meidän lempihoitajasta

Seuraavana päivänä astelin ensimmäistä kertaa ikinä hematologian osastolle TAYS:ssa. Emme tienneet tuossa vaiheessa taudista tai hoidoista mitään. Olin ylipäätään epävarma siitä, voiko tästä taudista edes parantua. En tunnistanut itseäni tai omaa elämääni. Tuntui kuin minut olisi vedetty johonkin rinnakkaiseen todellisuuteen, jota katselin ulkopuolelta. En voinut uskoa tapahtunutta.

Päivä päivältä sumu päässäni alkoi hälvetä, ja se on vain ja ainostaan osaston hoitajien ansiota. He saivat ammattitaidollaan uskomaan, ettei tämä vielä ollut tässä. Heille kaikki se uusi ja pelottava oli arkipäivää. Heidän avullaan aloimme pala palalta ymmärtämään, mistä on ylipäätään kyse. Usko ja toivo palasivat vähitellen elämäämme hoitajien rohkaisevien sanojen ansiosta.

TAYS:n hematologian osastolta on jäänyt mieleen monta hoitajaa ja lääkäriä. Kuitenkin yksi nimi nousee ylitse muiden muistoissamme. En viitsi nimeä mainita, mutta ehkä jotkut osastolla olleet tunnistavat kovan Ilves-fanin ja eräästä visailuohjelmasta tutun hoitajan. 🙂

Hänen hieman erikoinen huumorinsa upposi meihin. Tämän lisäksi hän osasi selittää asioita, olla empaattinen mutta kuitenkin sopivan tiukka ja löytää oikeat sanat vaikeallakin hetkellä. Muistan ikuisesti sen illan, kun mieheni kärrättiin leikkaukseen, eikä selviämisestä ollu takuita. Ajelin kiireellä TAYS:siin, kun tämä kyseinen hoitaja soitti. Olin niin helpottunut, että juuri tämä hoitaja oli töissä silloin.

Odotin viisi piinaavaa tuntia osastolla, ja ainakin yhden tämä hoitaja vietti siellä kanssani. Tiedän, ettei hänen olisi varmasti tarvinnut – enhän minä ollut potilaana siellä. Hän kuitenkin kuunteli minua elämäni vaikeimpana hetkenä ja yritti pitää toivoa yllä ollen kuitenkin realistinen ja kertoen faktat minulle. Sitä oikeasti kaipasin sillä hetkellä. Lohduttavia sanoja mutta toisaalta myös ymmärrystä tilanteesta.

Kun viime talvena jouduimme yllättäen tekemään paluun TAYS:iin, oli minulla kaiken pelon ja epätoivon lisäksi erikoinen häpeän tunne sinne paluusta. Tiedän, että tämä kuulostaa todella kummalta, mutta koin meidän epäonnistuneen. Pelkäsin, että kaikki voivottelevat ja kauhistelevat tilannetta. Onneksi pelkoni kuitenkin osoittautui vääräksi, ja jälleen kerran meidät otettiin lämpimästi ja ammattitaitoisesti vastaan. Oli uskomatonta, että meidät muistettiin edelleen kahden vuoden jälkeen. Moni hoitaja totesi, että oli mukava nähdä, vaikkei meidän paluuta todellakaan toivottu. He vain totesivat, että annetaan vähän Tampereen lekaa ensin ja sitten palataan takaisin kantasolusiirtohommiin.

Yksi koskettavimmista hetkistä oli, kun mieheni heti tullessaan kysyi, onko tämä meidän lempihoitajamme edelleen töissä osastolla. Harmi kyllä, hoitaja oli siirtynyt vähän erilaisiin tehtäviin. Kuitenkin vielä samana päivänä tutut kasvot ilmaantuivat huoneemme ovelle. Mieheni kasvoille levisi hymy ja minulla kohosi kyyneleet silmiin. Tämä kyseinen hoitaja tuli moikkaamaan meitä varta vasten, vaikkei enää edes usein työskennellyt osastolla. Hän oli kuullut paluustamme ja piti itsestään selvänä, että tottakai hän tuli. Ja me kun olemme välillä miettineet, että tuskin hän edes muistaa meitä – lähtökohtaisesti kun olemme vain yksi pariskunta lukuisien potilaiden joukossa.

Millainen on hyvä lääkäri?

Olen aika paljon keskittynyt kirjoituksessa Tampereen hoitajiin, mutta ei Turun osastollakaan huonoja hoitajia ole. Olen vain viettänyt siellä suhteessa vähemmän aikaa. Turun hoitajille ei myöskään usein ollut aikaa jäädä jutustelemaan toisin kuin Tampereella. Uskoisin tämän johtuvan siitä, että Turussa potilaat ovat keskimääräisesti huonommassa kunnossa, kun siellä tehdään niin paljon kantasolusiirtoja.

Meidän ehdoton suosikkilääkäri löytyy kylläkin Turusta. Kyseessä on nuori mieslääkäri, jonka etunimi alkaa T-kirjaimella, jos joku tunnistaa omankin suosikkinsa. 😀 Mielestäni lääkärin tärkein ominaisuus on se, että hän osaa selittää asiat selkeästi. Olemme paljon törmänneet lääkäreihin, jotka tuijottavat näyttöä ja sopertavat jotain siansaksalta kuulostavaa lääkäriterminologiaa. Kun on kyse näin isosta elämänkriisistä, arvostan sitä, että meidät huomioidaan ja selvitetään asiat juurta jaksaen. Lempilääkärimme aina ottaa aikaa sille, että koittaa kertoa asiat selkeästi. Lisäksi hän osaa jotenkin kohdata mieheni todella hyvin. Hän on rento ja hauska, mutta silti koemme olevamme hyvissä käsissä. Jossain toisessa todellisuudessa voisin kuvitella mieheni ystävystyvän hänen kanssaan.

Ymmärrän, että lääkärit tai hoitajat haluavat säilyttää yksityisyytensä työpaikalla. Silti olen arvostanut sitä, kun hoitohenkilökunta on puhunut joskus muustakin kuin sairaudesta tai hoitotoimenpiteistä (tai säästä). Me kun jaamme koko elämämme heille. Eikä kerrottavien asioiden tarvitse olla isoja. Tämä meidän lempilääkärimme on kertonut hyvin pieniä juttuja kuten hänen mielestään parhaan alkoholittoman oluen tai jonkun hauskan nuoruusmuiston. Nämä pienet paljastukset lääkäritakin takaa tekevät näistä yli-ihmisistä jotenkin inhimillisempiä.

Olemme vaikean asian kanssa tekemisissä ja tottakai haluamme, että meille kerrotaan suoraan tilanteestamme. Se herättää luottamusta. Arvostan kuitenkin myös sitä, että kaikkien kamalien asioiden sijasta keskitytään myös niihin mahdollisuuksiin. Tiedämme, että tilanteemme on vaikea, mutta jos kerran parantumismahdollisuus on olemassa, keskitymme enemmin siihen. Ennusteesta ei tarvitse muistuttaa – se on meillä kyllä muutenkin mielessä.

Jos tätä kirjoitusta vähän koittaa vetää nippuun, niin lempihoitajaamme ja -lääkäriä yhdistää muutama asia: empaattisuus, positiivisuus ripauksella realistisuutta, rentous, huumorintaju, ammattitaito, selkeä ulosanti ja inhimillisyys. Löytyykö teidän lempihoitajista/lääkäreistä samoja piirteitä?