Usein kirjoitan blogitekstit päässäni valmiiksi ja sitten vain näpyttelen ne tänne blogiin. Aiheita olisi vaikka kuinka, mutta pää ei kirjoita mitään muuta kuin tätä samaa virttä – pelottaa ja ahdistaa. Haluaisin jo palata vähän pirteämpiin aiheisiin, mutta tekstiä ei synny. Joten mennään valitusvirrellä.
Meillä kontrolli ja luuydinnäyte siintää ensi viikolla, ja sen kyllä huomaa omassa mielenterveydessä. Jos jostain syntyy orastava ilontunne, ahdistus torppaa sen ja muistuttaa, että tämäkin voidaan viedä sinulta sekunnissa. Se on yksi puhelinsoitto, joka voi romahduttaa ihan kaiken. Ensi viikon keskiviikosta lähtien alkaa jälleen rumba, jossa jokainen puhelu salpaa hengityksen. Kesto pahimmillaan kaksikin viikkoa.
Lisäkierroksia aiheuttaa se, että meille tuli viime viikolla kirje kotiin, jossa oli mieheni puhallustestin tulokset. Ne olivat selkeästi huonommat kuin keskimääräisesti. Yritimme tulkita tuota heprealta kuulostavaa kirjettä, mutta olisi se puhelu lääkäriltä ollut ihan kiva. Mieheni sitten itse soitti lääkärille, ja hän sanoi, ettei noista tuloksista oikein voi tulkita vielä mitään. Ensi kerralla lisää tutkimuksia. Huonommat tulokset voivat olla joko ihan vaan kovista hoidoista johtuvia tai sitten käänteishyljintää, jota ei oikein pystytä toteamaan millään tutkimuksilla. Silti miehelleni mietitään DLI-hoidon aloittamista ennaltaehkäisynä uusiutumista vastaan. Olen aivan pyörällä päästäni sen suhteen, että miten tuota hoitoa voidaan harkita, jos ei varmuudella voida tietää, onko miehelläni käänteishyljintää keuhkoissa vai ei? Se kun hyvin suurella todennäköisyydellä aiheuttaisi lisää käänteishyljintää. Mieheni vointi kyllä kaiken kaikkiaan puhuu sen puolesta, ettei sielä keuhkoissa mitään kovin huolestuttavaa pitäisi olla.
Olen koittanut keskittyä hyviin ja energiaa tuoviin asioihin, mutta huomaan, ettei mikään tunnu miltään. Alkava viikonloppu, eläinten hölmöilyt tai syksyn kauniit lehdet metsässä. Ei oikein mitään vaikutusta.
Tässä kuussa tuli kolme vuotta siitä, kun miehelläni ensimmäisen kerran diagnosoitiin leukemia. Vuosipäivä meni vähän huomaamatta ohitse, mutta ehkä alitajuisesti olen noteerannut sen suuremminkin. Päässä on pyörinyt jo noilta ajoilta tuttuja ajatuksia, kuten miksi juuri meille tapahtui tämä kaikki. Miksi muut saavat elää elämäänsä, suunnitella tulevaa, matkustella ja perustaa perheitä, kun me taas joudumme taistelemaan tämän paskan kanssa nyt jo neljättä vuotta? Tiedän, ettei tämän ajatuskelan pyörittäminen johda mihinkään, mutta silti se päässä pyörii.
Enkä minä haluaisi ajatella tällaisia. En haluaisi olla kateellinen, katkera tai vihainen. Nämä tunteet vaan ottavat vallan, kun kontrolli lähestyy. Vaikka kuinka yritän tehdä elämästäni hyvää kaikesta huolimatta, tunnen oloni vain säälittäväksi. Toisaalta tiedän myös, että tämä on vaihe, joka menee ohi, KUN saadaan hyviä uutisia. Valo palaa elämään ainakin seuraavaan kontrolliin asti, mutta on näiden vaiheiden läpikäynti vain joka kerta yhtä kuluttavaa. Vaikka sen valon tietää olevan tuolla jossain, sitä ei vaan juuri nyt pysty näkemään.
Painajainen, joka kävi toteen - Syöpä 